keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Sitoutumiskammoisen tunnustuksia, viimeinen osa

Tässä ei ole ollenkaan kyse koirasta. Tässä on kyse jostakin traumasta, jota en itsekään tunnista. Ehkä se on tämä:

Kun ihminen on humalassa, hän on aikuisten silmissä hölmö. Lapsen silmissä hän on tunnistamaton. Hän tuijottaa mitään näkemättömin, samein verestävin silmin eikä ymmärrä, mitä hänelle puhutaan. Kaiken saa sanoa monta kertaa, eikä se mene perille. Tai sitten hän ei kuuntele vaan haluaa itse puhua: sammaltaa kieli paksuna, käsittämättömiä sanoja uudelleen ja uudelleen inttäen. Hermostuu siihen, ettei häntä ymmärretä, vaikka hän on se, joka ei ymmärrä. Hän on aivan omassa maailmassaan, johon muilla ei ole pääsyä. Hän on muuttunut tutusta täysin vieraaksi, pelottavaksi ja oudoksi, ja se on ahdistavinta siksi, että hän on kerran ollut niin tuttu ja rakas. Hän seisoo paikallaan kykenemättä liikkumaan, mutta huojuu hieman, kammottavalla tavalla, aukoo suutaan ja yrittää mongertaa sanoja raskaasti hengittäen. Hän on turvaton ja täysin arvaamaton ja saattaa keksiä mitä vain. Hän vaatii ja tarvitsee ja käskee ymmärtämään, enkä minä voi ymmärtää, en pysty. Tämä kaikki on niin rumaa, niin vastenmielistä. Haluan pois.

. . .

Minä en kestä sitä, etten saa halutessani kontaktia toiseen olentoon. Ehkä se johtuu tästä?

Koira on teini-iässä. Sitä ei huvita kuunnella ja reagoida toivotulla tavalla. Se esittää kuuroa, ja minä yritän purra hammasta. Kun vien sen iltamyöhällä ulos, se on jo aloittanut yöunensa ja on siksi hidas ja ymmärtämätön. Yön äänet ja hajut, joita minä en aisti, saavat koiran kuuroksi ja hieman vauhkoksi. Se on omassa maailmassaan ja tuijottaa pimeään samein silmin. En tiedä kuka se on, tuttuus on poissa. Hermostun siihen, ettei se ymmärrä minua, vaikka minä olen se, joka ei ymmärrä. Samassa näen meidät kuin kaukaa yläviistosta: pimeyden, kylmyyden, sateen, pudonneet lehdet, ohiajavan auton, kaiken tämän mielettömyyden.

Samassa syvällä pinnan alla piilevä pelko alkaa nousta minussa syvältä ja pysäyttämättä kuin magma. Minut on konkreettisesti hihnalla sidottu tähän vieraaseen olentoon, mitään ei tapahdu, seisomme vain pimeässä - ja minusta alkaa tuntua kuin olisin helteessä hitaasti kuivuva ja mätänevä sadevesilammikko, vesi on sameaa märkänevistä kasvinosista, pinnalle kehittyy levää, joka löyhkää seisovassa ilmassa, ja jos en kohta pääse pois tästä, kuolen. Kuolen.

Se iskee yllättäen, tämä hulluus, vaikka tunnistan merkit ja suuntaan jo kiireesti portaita kohti sisälle. Tunteet katoavat minusta, loppuvat kuin napista painamalla. Se on selkeä hetki. En kestä tätä piinaa, tätä pysähtyneisyyttä, tätä hidasta kuolemaa yksinäisyydessä. Haluan kirkua, juosta, paeta, hajottaa jotakin, repiä kaiken palasiksi ja vapautua millä tahansa keinolla. Ja tällä kertaa teen niin. Koiraa ei enää ole olemassa, ei ole tätä pimeän rajaamaa kotipihaa, ei sisällä kutsuvaa valoa. On vain tämä sietämätön tuska ja pakko päästä siitä irti.

Juoksen portaat ylös vetäen hämmentyneen koiran perässäni ja kun pääsen eteiseen, alan karjua, en edes tiedä mitä sanon, enkä jälkeenpäin sitä muistaisi jo kysyttäisiin, aistin puolison siinä mutten edes näe häntä, tajuan vain että suustani tulvii tätä myrkkyä, tätä tunnetta kun minut on vangittu verkkoon, joka kiristyy.

Sitten näen yhden asian: koiran, joka puikahtaa häntä koipien välissä ohitseni sisälle, näen eläimen hetkellisen pelon kuin aivoni samea liete hetkeksi läikähtäisi sivuun, ja alan tarvita poispääsyä itsestäni vielä enemmän, heitettyjä tavaroita, paiskottuja ovia, huudettuja sanoja. Viha kuohahtaa sisimmässäni kuin myrkky, raivo tällaista raadollista hulluutta, tällaista minää kohtaan. Pakenen kylpyhuoneeseen koiran viatonta katsetta, petettyä luottamusta, puolisoa, itseäni, ja kun paiskaan oven takanani kiinni, oma järjettömyyteni on äkkiä vielä lähempänä, aivan tässä. Alan itkeä, ei, ulista, epätoivoista tarkoituksetonta valitusta.

Kuulen, että ovi käy ja puoliso lähtee koiran kanssa ulos. Olen raskas ja kyvytön ja sekaisin, raahaudun peiton alle pimeään. Ei pakopaikkaa. Hapettomassa hiljaisessa lapsuuden piilossa olen äkkiä vastakkain kaiken totuuden kanssa. Tässä ei ollut kyse koirasta, jolle olen muuttunut tutusta täysin vieraaksi, pelottavaksi ja oudoksi. Tässä oli kyse minusta ja jostakin, jota en käsitä. Tunteet palaavat, ja vajoan syvälle pimeään, tavoittamattomiin. Voisin lakata olemasta.

Puoliso palaa sisälle, huolehtii kotiin yön ja levon. Minulle hän ei puhu, on liian vihainen ja ahdistunut. Yritän sopertaa anteeksipyyntöjä ja torjua epätoivoista tarvettani saada lohdutusta ja vakuuttelua, että huomenna kaikki on paremmin. En saa, en ole ansainnut mitään. Vähitellen alan palata itseeni ja nähdä tilanteen sellaisena kuin se oli oikeasti, ja ymmärrän miten järjetöntä käytökseni on ollut. Enkä osaa korjata minua enkä tätä iltaa.

Makaan jäykkänä, silmät pimeydestä sokeina. Takerrun peiton reunaan kuin hukkuva. Äkkiä hellä, turvallinen käsi alkaa varovasti silittää hiuksiani. Tuntuu kuin minut vedettäisiin takaisin pintaan.
Syttyy toivo.

2 kommenttia:

Pieni Kissa kirjoitti...

Koskettava kirjoitus! Jaksamista!

Möme kirjoitti...

<3