tiistai 26. lokakuuta 2010

Kiitos kun olet siinä.

Viimeviikkoisen romahdukseni jälkeen olen saanut hämmentävää huolenpitoa ystäviltä. Minulta kysellään myötätuntoisesti, kuinka voin, ja posti kantaa minttusuklaalevyjä kotiin. En ehkä osaa sanoa sitä, mutta se koskettaa minua kyyneliin asti. Olen tavattoman onnellinen ja kiitollinen, kun minulla on teidänkaltaisianne ystäviä.

Vähän samanlainen olo tuli synttärijuhlissani: kaikki ovat kiinnostuneet tulemaan paikalle ja tuovat vielä kaikenlaisia ihania, mietittyjä ja mieleisiä lahjojakin. Sellaista ei koe ansaitsevansa lainkaan. Ei se tietysti mikään ansaitsemiskysymys olekaan, mutta toivoisi, että jotenkin osaisi ilmaista ilahtumisensa ja joskus ilahduttaa puolestaan samalla lailla. Tai edes jotenkin.

Ja suoraan sanoen en ollut ollenkaan tullut ajatelleeksi, ketkä kaikki tätä blogia lukevat. Tai siis että lähimmät ystävätkin lukevat. Kirjoitan kuitenkin ensisijaisesti itselleni enkä mieti kirjoittaessani muuta. Ja kun blogin asiat tulevat vastaan arjessa, minulta menee pasmat sekaisin enkä osaa oikein yhdistää näitä kahta maailmaa. Sitten olen taas hajamielinen professori, joka ei osaa vastailla kysymyksiin. :-)

Olen tempperamenttinen tyyppi ja taipuvainen purkamaan tunteeni näkyvästi. Teini-iässä kotona ei kuitenkaan enää ollut tunteilleni tilaa, tai tarkemmin sanottuna minussa ei ollut enää tilaa niille kaiken muun lisäksi. Lisäksi ahmimieni tyttökirjojen ihanne hiljaisuudessa kärsivästä sankarittaresta alkoi saada kunnolla jalansijaa. Aloin piilottaa tunteitani ja projisoida niitä sen sijaan yhä enenevässä määrin muihin.

Kun tapasin puolisoni ja elämäni kurssi meni aivan uusiksi, aloin opetella taas omia tunteitani. Osaltaan siksikin, että ne olivat niin suuria - kukaan toinen ei ollut saanut minua tuntemaan näin. Osaltaan siksi, että minulla oli vihdoin elämässäni ihminen, joka todella kuunteli ja ymmärsi ja halusi oppia tuntemaan minut pohjamutia myöten.

Toinen käännekohta oli se, kun muutama vuosi sitten tajusin vihdoin kääntää katseeni kunnolla itseeni enkä sälyttää enää kaikkia tunteitani muiden niskoille/vastuulle. Kiinnostuin tunneälystä ja terapian ansiosta aloin ymmärtää omia tunteitani. Analyyttisesta mielestäni ja ankaruudesta (tässä tapauksessa rehellisyydestä) itseäni kohtaan alkoi vihdoin olla kunnolla hyötyä.

Tämä tunteiden tunnistamis- ja ymmärtämisprosessini on vasta alussa, ja tarvitsen varmasti vuosien harjoituksen, ennen kuin se alkaa toden teolla sujua. Lisäksi joudun tietysti läpikäymään sellaisia lapsuuden ja nuoruuden tunteita, joille ei aikoinaan ollut tilaa. Yritän myös hyväksyä sen, että aspergerpiirteeni ovat ehkä antaneet minulle hieman tavallista heikommat lähtökohdat sosiaalisen vuorovaikutuksen aiheuttamien tunteiden käsittelyyn. Onneksi minulla on ympärilläni tunneälykkäitä ihmisiä. Ja rinnallani ihminen, joka yhä - neljäntoista vuoden jälkeenkin - jaksaa kannustaa ja antaa minulle kuin lahjana luottamusta, kunnioitusta ja valoa elämään.

Ja postin tuoma suklaakin on tosi hyvää! :-)

Ei kommentteja: