keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Avuton

Minulla on ollut lieviä selkävaivoja jo yli vuoden ajan, ilmeisesti lumilautaillessa (eli kaatuillessa :-) on yksi nikama niksahtanut jumiin. Olen käynyt hierojalla ja jumpannut, ja selkä on ollut viime aikoina ihan hyvässä kunnossa. Viime yönä tilanne meni kuitenkin yllättäen niin pahaksi, ettei kävely enää onnistunut ja pienetkin selän liikkeet tuottivat hirvittävää tuskaa. Eihän siinä auttanut muu kuin raahautua - konkreettisesti - johonkin laitokseen, jossa saisi hoitoa.

Kun minua kuljetettiin pyörätuolissa suurten, monta sänkyä sisältävien huoneiden halki, tunsin paniikinomaista pelkoa, jota valot, puheensorina ja kaikki vieraat ihmiset vain pahensivat. Olin suunnattoman helpottunut päästessäni pieneen mutta rauhalliseen kahden hengen huoneeseen. Olo oli silti avuton: en pystynyt itse edes purkamaan omia tavaroitani laukusta, saatoin vain maata sängyssä liikkumattomana ja koettaa hengitellä kivun kanssa.

Vähitellen kivut hellittivät, ja saatoin käyttää pyörätuolia itse, mutta olin ahdistunut ja masentunut, ja kun pari kertaa uskaltauduin kadulle, ihmisten vilske salpasi henkeä. Eräs pyörällä liikkunut lapsi raivasi minulle tietä ja neuvoi, että minun on vain otettava oma tilani. Hymyilin kiitollisena ja tajusin, miten kauan siitä oli kun viimeksi hymyilin. Ainoa ilme kasvoillani oli pitkään ollut tuskan irvistys.

Lääkärien mielestä oli melko todennäköistä, etten koskaan enää pysty liikuttamaan jalkojani. Se sai minut tietysti suunniltani. Päällimmäinen tunne oli epäusko. Minut lähetettiin tutustumaan pyörätuolipotilaiden osastolle. Seuratessani avaralla käytävällä liikkuvia pyörätuolin käyttäjiä mietin, millaista olisi katsoa loppuelämänsä maailmaa tästä perspektiivistä, totuttua matalammalta.

Lapsipotilaat kävivät tietysti koulua, ja pääsin tutustumaan luokkaan, jossa oli iloinen ja välitön tunnelma. Lapset olivat eri ikäisiä, joukossa oli joku teinikin, ja joukkoon mahtui niin avoimia kuin hiljaisempiakin tyyppejä. Jokainen sai kertoa haaveistaan ja toiveistaan. Monet kertoivat toiveammateistaan ja harrastuksistaan. (Yhteinen, kaikkia yhdistävä haave, jota ei kuitenkaan lausuttu ääneen, oli toive voida joskus kävellä. Monille se ymmärtääkseni saattoi olla jonakin päivänä mahdollistakin.) Eräs Ilari-niminen poika oli opetellut beatboxaamaan ja halusi isona perustaa tanssiklubin. Hän piti kaveriensa kanssa pienen esityksenkin. Moni nuori puolestaan koki netin omaksi maailmakseen. Vasemmalla puolellani istunut tyttö haaveili opettajan ammatista ja siitä, että "saisi joskus oman kodin". Se viilsi sydäntä, ajatukset kiisivät heti omaan kotiin ja toisaalta omaan avuttomuuteeni. Laskeskelin asuneeni jo 17 vuotta omillani, mutta nyt olin täällä lähes halvaantuneena, toisten autettavana, ilman tietoa tulevasta. Kun lapset kyselivät minusta ja tulevaisuudestani, vastasin vain lyhyesti ja ponnistelin pitääkseni ääneni vakaana. He olivat niin vahvoja ja täynnä unelmia, ja minusta tuntui yksinäiseltä ja tyhjältä. Tuntui mahdottomalta sopeutua tähän elämänmuutokseen.

Päästyäni takaisin omaan huoneeseeni olin aivan uuvuksissa. Kuolemanväsynyt.


Heräsin, ja kun nousin sängystä, tuntui ihmeelliseltä voida kävellä.

Ei kommentteja: