maanantai 9. elokuuta 2010

Sitoutumiskammoisen tunnustuksia, osa 3

En ole vieläkään koiraihminen, mutta olen ihminen, jolla on koira - ja joka pitää koirastaan kovasti. Vähitellen väsyttävä arki pennun kanssa on muuttunut antoisaksi ja kiinnostavaksi matkaksi nyt jo tutun ja rakkaan koiran rinnalla. Kotia on palautettu normaaliasuun: verhot ikkunoihin, maljakollinen ruusuja sohvapöydälle, sohvatyynyt sohvalle. On saatu havaita, että meillä asuu erittäin kiltti ja melkein kaiken kielletyn rauhaan jättävä, kohta kaikki aikuishampaansa saanut nuori koiraeläin.

Silti, kun puoliso päätti lähteä koiran kanssa neljäksi-viideksi päiväksi reissuun, aloin tehdä välittömiä ja mielessäni melko hohdokkaita suunnitelmia Vapauteni suhteen. Saan ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen nukkua aamuni vaikka kymmeneen kuuntelematta, pitääkö koiran päästä ulos. Voin pestä lattian, eikä se ole vartin päästä taas täynnä hikisiä tassunjälkiä, koirankarvoja, hiekkaa, sanomalehtisilppua ja puruluu-kuolaa. Voin elää ihanan vastuuttomasti, eikä kukaan odota minulta mitään. (Tai no, pari kania kyllä, mutta niiden hoito ja viihdyttäminen sujuu vuosien rutiinilla.) Voin vaikka lukea romaania koko päivän, eikä minun tarvitse huolehtia koirasta millään lailla, ei viedä ulos, ei opettaa, ei kieltää menemästä kasvimaalle, ei keksiä luvallista jyrsittävää ikenistään kutiaville leuoille, ei kohdata vähän väliä koiran odottavaa ja innostunutta katsetta. Ei sietää meluisan leikkisää touhotusta ja vouhotusta, johon adhd-puoliso koiraansa yllyttää silloin, kun meidän kaikkien pitäisi tehdä jotakin ihan muuta (ja joka rehellisyyden nimissä saa minut kyllä hymyilemään, vaikka muistuttelenkin muka-tiukkapipoisena ruoka-ajoista/adhd-lääkkeenotosta/koiran väsymystilasta/kotiaskareista.)

Kun vihdoin lähtöhäpinästä vuoroin lamaantunut, vuoroin innostunut koirakko on huristellut autolla pois näkyvistä, palaan sisälle rauhaan ja hiljaisuuteen. Onpas täällä tosiaan hiljaista ja tyhjää. Nostan vesikupin lattialta, korjaan köysilelun pois ja tajuan samassa ikävöiväni koiraa välittömästi ja paljon. Miten outoa olla ilman sitä. Miten ikävä nyt jo on.

Miten tässä näin kävi? Milloin punottiin näin vahvat kiintymyksen siteet?

Ei kommentteja: