tiistai 31. elokuuta 2010

Päivän nousu pimeään

Ensimmäinen halla on niin napakka, että krassinkukat ja kesäkurpitsa ja tomaatit ovat saman tien mennyttä kalua. En sure, onhan tätä odotettukin. Kesä alkaa kääntyä syksyyn, ikään kuin nousta pimeää kohti. Tällä hetkellä, kun aurinko paistaa, se tuntuu hyvältä ja oikealta, enkä ole enää yhtään kaihoisa.

Loman odotus, loma ja sen jälkeinen väsymysalakulo ovat täyttäneet viime viikot. Miksiköhän vuoden kierto onkin sellainen, että elokuussa uuvuttaa? Luovuttuani vanhasta suoritusasenteesta (hitaasti mutta varmasti) tämä kuvio on helpottunut jo monena vuonna, mutta nyt se taas muistuttelee olemassaolostaan.

Tässä on ehkä eletty niin täysillä kevät ja kesä, koettu paniikit koiranpennun tulosta ja sitoutumisen aiheuttamaa ahdistusta vaikka muille jakaa, kasvettu vähitellen koiran kokoiseksi ja opittu nauttimaan yhdessäolosta aamuisin metsässä, voivuttu kuumuudesta ja uitu pitkäkuonoisen puuskuttajan rinnalla monet järvet. Seurattu pennun ihmetystä pälvipaikkojen, hyönteisten, kasvavan nurmikon, puiden suhinan, pääskysten, järvenselkien, palloleikkien, tuoksuvien kukkien, pimeiden iltojen ja nyt huurteisen maan edessä.

Ja nyt kun syys ja rauhoittuminen alkavat lähestyä, ote heltiää ohjaksista ja tajuan olevani väsynyt. Juuri nyt, kun kaikilla alkaa Uusi Elämä opiskelun, liikunnan, kurssien, luentojen, tuntien ja treenien muodossa. En oikein vielä jaksaisi mitään uutta. Olen vasta toipumassa tästä nykyisestä. Laiskottaa. Teini-ikää lähestyvä koirakin nukkuu petissään.

Palaan hetkeksi vanhoihin tapoihini ja teen tehtävälistan. Mutta en siksi, että muistaisin suorittaa kaiken, vaan siksi, että voisin jättää nyt kaiken tekemättä.

Omenat ovat tänä vuonna kovia, mutta makeita.

2 kommenttia:

Veloena kirjoitti...

Minullekin tämä tuntuu aina olevan vuoden hankalimpia kohtia. Niin paljon tuttua tässä kirjoituksessa.

Möme kirjoitti...

Voimia! <3