maanantai 21. kesäkuuta 2010

Pois pelosta

Eilinen uni jäi mietityttämään. Yleensä tämäntyyppiset unet päättyvät kuolemaan, aikaisemmin monesti myös siihen, että minusta tuli tappaja. Oli outo ja uudenlainen käänne, että pääsinkin livahtamaan painajaisesta kuin koira veräjästä. Ja että kaiken kukkuraksi uneen tuli lopuksi tuo rahan löytämisen/saamisen teema, joka liittyy poikkeuksetta hyviin uniin.

Olen aiemminkin hehkuttanut unielämääni. Tätä öistä elokuvateatteria, jonka hämärässä aulassa lippua ostaessaan ei koskaan voi tietää, mitä tällä kertaa näytetään. Joskus fantastisia seikkailuelokuvia, joskus jäätäviä trillereitä.

Unien perua lienee pimeänpelkona näyttäytyvä pelkoni, että katsahtaisin illalla sisällä ikkunaan ja erottaisinkin jonkun tuijottavan ikkunasta sisään, rävähtämättä. Niitä unia näin aikanaan paljon ja hullun tuijotus jäi vainoamaan päivälläkin.

Sitten minulla on tietysti näitä tavallisia pelkoja, läheisen menettäminen, tulipalo, kipu ja kuolema, joita varmasti pelkäävät lähes kaikki muutkin ihmiset. Mutta lisäksi minua vaivasivat muutama vuosi sitten lievät, irrationaalisilta tuntuvat pelot. Ne olivat ohimeneviä tunteita, jotka sain järkisyin vaimennettua, mutta silti ne aina palasivat. Ajoittain esimerkiksi huolestuin, että minulle tulisikin yhtäkkiä vauvakuume, vaikka en ole koskaan halunnut lasta. Tai että kuulisin jumalan äänen ja hurahtaisin uskoon, vaikka olen aina ollut ateisti.

Tällaisia kummallisia ja täysin järjenvastaisia tunteita oli, vaikka olin kolmikymppinen, elämääni tyytyväinen ja monessa suhteessa menestynytkin nainen, jolla oli hyvä parisuhde ja vakaa taloustilanne. Nyt jälkeenpäin tajuan, etten oikeastaan pelännyt noita yksittäisiä asioita vaan sitä, että elämäni ei järjestyisikään niin kuin olin ajatellut. Että olisin ollut väärässä oman elämäni ja omien valintojeni suhteen. Ja että osoittautuisin erilaiseksi ihmiseksi kuin luulin olevani. Juuri se, että olin niin tyytyväinen elämääni mutta en täysin luottanut siihen, aiheutti nuo pelot.

Sitten elämäni muuttui, kun sairastuin. En pahasti, mutta riittävän vakavasti, jotta elämäni meni uuteen kuosiin. Lääkäri oli hyvin rauhallinen ja ystävällinen ja vältti käyttämästä sanaa kasvain niin pätevästi, että tajusin sen oikeastaan vasta vastaanotolta lähdettyäni. Marssin suoraan vaatekauppaan ja ostin kirkkaanpunaisen paidan. Muistan vieläkin hyvin sen tunteen - en ajatellut mitään, marssin vain vaatehyllyltä kassalle. Olin kuin meditatiivisessa tilassa, täysin vapaa ajatuksista. Minulla on se paita vieläkin, se on Voimapaitani, johon kiteytyy kaikki taistelutahtoni.

Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Ja nyt huomaan, etteivät vanhat huolenaiheet enää vaivaa. Olen rauhallisen varma, että jumalat eivät ala minulle jonain päivänä huudella taivaista, kun eivät ole niin tehneet tähän päivään mennessä. Ja että perheeni koostumus on nyt juuri sopiva, ja voin viis veisata niistä ihmisistä, jotka pelottelevat lapsettoman ihmisen vanhuuden yksinäisyydellä. (Enhän itsekään aio olla omille vanhemmilleni mikään vanhuuden tuki ja turva. Eivät lapset ole mikään automaattinen vakuutus.) Olohuoneessamme nukkuu palovaroittimen alla pedissään vielä herkkänenäisempi viiksekäs varoitin, ja minusta tuntuu, että se ikkunasta tuijotteleva hullukin on lähtenyt naapurikylille.

Ei kommentteja: