maanantai 3. toukokuuta 2010

Hidas matka

Unessa en taaskaan ylety jarrupolkimeen ja menetän auton hallinnan.

Herättyäni huomaan nukkuneeni liian pitkään, mutta keittiössä kohtaankin aurinkoisesti hymyilevän adhd-puolison, joka on jo hoitanut pennun ja kaiken ja siemailee tyynenä aamukahviaan. Hänen katseessaan on jotakin uutta iloa, huomaan. Se sykähdyttää. Jokin tarkoitus tällä kaikella.

Kolme viikkoa on kulunut, ja vähitellen elämä alkaa helpottaa. En enää herää ylettömän monta kertaa yössä vain katsomaan kelloa. Pystyn järjellä tajuamaan, että pennusta kasvaa jonakin päivänä aikuinen koira ja sitten elämä palaa taas uomiinsa. Silti huomaan eläväni päivän kerrallaan, tai vain puoli päivää, tai vain pari tuntia. On vaikea ajatella eteenpäin. Onneksi, onneksi puoliso ei halunnut lasta, vaan koiranpennun, huokaisen. En suoraan sanoen tiedä, miten olisin kestänyt lapsen. Nämäkin viikot kun ovat naulinneet minut seinää vasten sellaisella voimalla, että rimpuilu on ollut hyödytöntä.

Poltan stressiä liikkumalla. Väsymys ei tule vastaan. Koetan tyhjentää päätäni ja keskittyä jalkojeni takovaan rytmiin. Musiikki pauhaa mahtipontisena kuulokkeissa ja sekoittuu linnunlauluun. Keuhkoissa on pumpulia, ja huomaan, että lepät roikottavat pörheitä norkkojaan tien molemmin puolin. Hengitä. Järvi on koboltinsininen, jäät ovat lähteneet, pelloilla hyppelevät rastaat, ja leskenlehdet availevat nuppujaan tien vierellä. Sataakohan huomenna aamulla, kun pentua pitää viedä ulos? Mitenköhän niillä siellä kotona menee? Ylihuomenna tulee yksitoista viikkoa ikää, vasta. Miten päivät kuluvat näin hitaasti?

Kotipihalla huomaan, että kurjenmiekat ovat alkaneet työntää vaaleanvihreitä versoja mullasta. Jalat ovat väsyneet, mutten tunne päässeeni perille.

Ei kommentteja: