keskiviikko 14. huhtikuuta 2010

Yöllä, kaksin

Pitkän ja vaiheikkaan päivän jälkeen pentu ehtii nukahtaa ennen minua. Kuuntelen sen unia ja olohuoneen kelloa, joka raksuttaa hiljaisessa pimeässä melkein yhtä kovaa kuin mummolan seinäkello vuosia sitten, kun odotin unta. Peiton alla oli lämmintä ja mukavaa, mutta jotenkin niin erilaista kuin missään muualla.

Tämäkin hetki on erilainen kuin koskaan. Päivän tapahtumat tulevat mieleen kuvina: töyhtöhyypät soitimella Kemijoen rannoilla, häkellyttävän kookas hirvi kääntymässä metsään auton torven pelästyttämänä, aurinko kuumentamassa poskea auton ikkunan läpi, joutsenet tulvivilla pelloilla kuin syvänsinisessä lammessa, pieni pystykorvainen koira taukopaikalla opettelemassa hihnassa oloa, suuret linnut kaartelemassa korkealla Iijoen yllä, kikatusta ja rupattelua, pohjoisen kevättä vaaroineen ja vänkkyräoksaisine puineen, tietä tien jälkeen ja auton huminaa korvissa yöhön asti.

Kun suljen silmät, tuntuu kuin keinuttaisi hieman. Vauhti on jäänyt päälle. Niin on pennullekin, se kääntyilee levottomana unissaan. Ajatukset eivät rauhoitu, mietin, onko pakastimen ovi mennyt kiinni, jäikö kännykkään äänet päälle, miten yö tulee menemään.

Äkkiä pimeys katkeaa luomien takana. Avaan silmät ja nousen istumaan, ulkovalot ovat syttyneet. Kajossa lintulaudan alla näkyy metsäjäniksen voimakas hahmo. Suuret korvat kääntyilevät hämärässä vaaleina, mustat korvanpäät erottuvat selvästi. Kesken syönnin on noustava seisomaan ja kuuntelemaan kaukaista auton ääntä. Jään tuijottamaan eläintä lumoutuneena ja mietin, kuinka lähellä ja kuitenkin niin kaukana olemme kaikki toisistamme.

Sitten ulkovalot sammuvat ja jään pimeään. Ulkona olevasta musteensinestä erottuu vain korkealla kaartuva kimmeltävä tähtitaivas, joka kätkee alleen lukemattomia jäniksiä tänäkin yönä. Viereisestä huoneesta kuuluu tasainen rouskutus, kun kanit syövät heinää korsi kerrallaan heinähäkistä. Kuuntelen pennun tasaista tuhinaa ja tunnen, että sydämeni on täytetty piripintaan.

Ei kommentteja: