maanantai 19. huhtikuuta 2010

Lisää sitoutumiskammoisen tunnustuksia

Nyt meillä sitten on se pentu, jonka kanssa opetellaan elämään yhdessä ja ymmärtämään toisiamme. Rankkaa se on ollut, sen myönnän, ja olen sanomattoman kiitollinen kaikille koiranomistaja-ystävillemme, jotka jaksavat vastata kysymyksiimme ja rohkaista meitä jatkuvasti.

Rehellisesti sanottuna monet käytännön asiat eivät ole olleet lainkaan vaikeita. Lätäköiden pesu lattialta tai herääminen aamuvarhain viemään pentua ulos on tuntunut helpolta. Vaikeampaa on ollut katsella, kun pentu taluttimeen tottumattomana sinkoilee hihnan päässä kuin pingispallo, tempoo ja rempoo ja tekee voltteja, ja luottaa siihen, että sitä ei satu, vaikka meno näyttää hurjalta. Ystävät rohkaisevat: kyllä se hihnaan tottuu, sen pitää tottua. Ja kyllä sitä pitää kieltää, kun se näykkii sukkia ja jalkoja ja hihansuita ja kaikkea kiinnostavaa. (Huomiotta jättäminen kun ei auta, silloin alkaa vain armottomampi jalkojen pureminen.)

Kesti myös aikansa oppia, että kun pentu on hankalimmillaan, se on itse asiassa yliväsynyt, eikä osaa rauhoittua. Nyt koetetaan opettaa sitä rentoutumaan ja nukahtamaan, kun se vain kiehnää ja kääntyilee sylissä, pyrkii jyrsimään käsiä eikä millään malta nukkua.

Luotan kuitenkin siihen, että nämä asiat ratkeavat ajan kanssa, kun molemminpuolinen luottamus kasvaa ja vahvistuu. Kaikkein vaikeinta on ollut tämä sitoutuminen, se on ollut vielä vaativampaa kuin etukäteen jännitin. Että tässä on elävä olento, joka on hirveän tarvitseva. Enkä minä osaa tulkita, ymmärtää tai täyttää sen tarpeita. Ja minun täytyy oppia.

Varsinkin ensimmäisinä päivinä riittämättömyyden ja osaamattomuuden tunne oli suuri. Huoli teki vatsanpohjaani tiukan solmun, joka piti valveilla öisin, sai lihakset tärisemään, vieroitti ruoasta (ja herkuista!) ja esti rentoutumasta. Mielessä pyörivät vain koira-asiat, enkä saanut sinne mahtumaan muuta.

Vähitellen on alkanut helpottaa. Välillä olo rentoutuu ja mieli keventyy. Silti huomaan siunaavani hetkiä, kun pentu vihdoin nukahtaa, vaikka vain tunniksi. Puolison lähtiessä stressitasoni nousee heti, ja soimaan itseäni, koska pentu tietenkin aistii jännitykseni. Eikä rauhoitu syliin, vaikka silmät seisovat päässä, haluaa vain maanisesti jyrsiä kättäni, kuin imemisrefleksin jatkeena. Oppiiko se joskus rauhoittumaan? Milloin? En ollut tajunnut, että pentu on aivan vauva, ja mietin, olisiko luovutusikää tosiaankin syytä nostaa kymmeneen viikkoon, niin kuin jotkut ovat ehdottaneet. Miksi kukaan edes haluaa koiranpennun, kun se on näin rankkaa?

Yritän pitää mielessä, että tuosta levottomasta lapsesta kasvaa aikuinen koira, jonka kanssa tulen viettämään lukemattomia iloisia ja huolettomia hetkiä. Nyt olemme vain molemmat niin väsyneitä, emmekä osaa levätä.

2 kommenttia:

Jäänainen kirjoitti...

Lohdutukseksi: kaikki pennut jyrsivät kaikkea mahdollista, käsiä, jalkoja, nenänpäätä... jotkut enemmän kuin toiset (minun on vaikea uskoa, että mitkään muut enemmän kuin pienet lapinkoirariiviöt ;).

Teillä vielä sattuu olemaan sellaisen paimenkoirarodun pentu, jonka oletan olevan melkoisen "väsymätön", eli haluavan jatkaa jatkaa jatkaa yli väsymyskynnyksen. Koska sen on aikoinaan pitänyt niin tehdä ollakseen hyvä työkoira.

En tiedä, miten tämä pätee kelpieen, mutta minä en onnistunut "rauhoittamaan" australiankarjakoiraa koskaan. 2,5 tuntia yritin pidellä sitä aloillaan "rauhoittaakseni" sen (kuten sen ajan ohjeet opastivat). Sitten nuorelle koiralle tuli pissihätä ja se oli pakko päästää ulos. Sen jälkeen jätin rauhoittumisharjoitukset sikseen, ja annoin ajan tehdä tehtävänsä. Aikuisena kyseinen koira lötkötti letkeänä pihalla pensaan alla hurjan pallojahdin jälkeen, eikä yrittänytkään hötkyillä ylimääräisiä. :)

Jos teillä on jokin tuttavakoira, jonka tiedätte osaavan hyvin koirien kieltä, antakaa sen oleilla pennun kanssa ja seuratkaa, miten se kohtelee pentua. Siitä oppii ihminenkin parhaiten. :)

Möme kirjoitti...

Kiitos lohdutuksesta :-) Kai sitä pitää koettaa vain olla kärsivällinen ja antaa ajan tehdä tehtävänsä.