perjantai 30. huhtikuuta 2010

Hate mail

Unessa pakenen ja jätän kaiken. Olen vanhojen, nyt jo unohtuneiden ystävien seurassa ja käyn sanomassa itselleni: "Viisi minuuttia." Nyökkään. Hetken päästä kerään tavarani pöydältä, vain tärkeimmät, jätän kirjat ja avaimet, jottei lähtöäni heti huomata. Irti kaikesta, tänne en enää koskaan palaa. Lähden vaivihkaa polkupyörällä sokkeloisiin amerikkalaisiin kaupunkikortteleihin, lentokenttää kohti. Toiselle mantereelle. Jossakin ylhäällä lentää hanhiparvi, samaan suuntaan.

Herään pennun vinkumiseen, eivät ne olleetkaan hanhia. Pennun pitää päästä heti ulos, kun se herää. Puoliso toppuuttelee, vastahan puolitoista tuntia sitten käytiin ulkona. Siristelen kelloa ja päätän: nopeasti vain, ja sitten takaisin nukkumaan.

Puoli tuntia myöhemmin seison jäätävässä tihkusateessa yöpaitasillani ja olen vappusalkona pennulle, joka on kiertänyt hihnan kolme kierrosta ympärilleni ja roikkuu nyt jaloissani purren ja retuuttaen hihnaa. Se riehuu hulluna, ärisee ja on täysin tavoittamattomissani. Olen kannustanut, maanitellut ja uhkaillut, mutta pennulla ei ole pissahätä. Sisälle sitten vain ja kymmenen minuutin päästä uudestaan ulos. En halua mitään kymmenminuuttisia! Ajattelen lämmintä sänkyä ja vapaita unia ja kaikkea sitä ihanaa, mikä seuraa, jos helvetin piski nyt vain suvaitsee pissata.

Olen jo niin raivoissani itselleni ja pennulle, että voisin karjua, paiskoa ovia ja huonekaluja, potkia koiraa tai tulla hulluksi. Vitun idiootti. Purskahdan itkuun. Seison paljain säärin kylmässä maalaismaisemassa keskellä pihaa itkemässä aamuvarhain, ja pentu räyhää ympärilläni kuin heikkopäinen. Hetken päästä hihnan veto hellittää ja huomaan pennun katsovan minua kysyvästi pää kallellaan. On se suloinen, ehdin ajatella, ennen kuin sen kaksi sekuntia kestänyt kiinnostus lopahtaa ja se alkaa taas purra ja riehua. Ei sinusta ole koiranomistajaksi, tai minkään eläimen. Onhan se nähty. Kärsivällisyys ei riitä, ja sitten sitä huudetaan viattomille luontokappaleille.

Alan napsahdella, ja vihaan itseäni. "Ei vittu sitten!", huudan pennulle ja alan kiskoa sitä hihnasta sisälle, liian rajusti. Se haraa vastaan ja katsoo minua moittivasti. Karjun mielessäni kirosanoja ja raahaan pennun eteiseen, jossa se alkaa ryntäillä ja tekee hihnassa voltteja. Vittu ei vittu kiinnosta! Täytän taskuni nameilla ja remmon pennun takaisin ulos, portaissa se aristaa toista jalkaa hetken. Ihan oikein sille, mua ei vittu kiinnosta vaikka kuolis saatana.

Heitän nameja nurmikolle ja kehotan pentua tekopirteästi etsimään, yritän suunnata molempien turhautumisen johonkin hyvään. Kirsun tutkiessa maata innokkaasti mieleen tulee iltaromahdus kahden päivän takaa, kun tunnustin puolisolle olevani ahdistunut. Ja viallinen, koska en pidä koiranpennuista. En ole koskaan pitänyt. Vääränlainen. Niissä on jotakin avutonta, hoivaa tarvitsevaa, samanlaista kuin vauvoissa. Jotakin minkä koen joskus jopa vastenmielisenä. Huomaan pitäväni paljon söpömpinä villieläinten pentuja, jotka eivät tarvitse ihmistä mihinkään. Nyt tunnen, että minut on kahlehdittu taluttimen toiseen päähän, ja siinä sitten rimpuilemme koiran kanssa molemmat. Huono ihminen.

En voi olla vihaamatta pentua juuri nyt, se on kuin syövyttävää myrkkyä. Pennulle ei saa koskaan huutaa, se ei ole sen syy. Koiran niska on herkkä ja voi vahingoittua, jos hihnasta vedetään. Olet hirviö. Kauhea, julma, vihattava ihminen. Pentu alkaa pelätä sinua. Sinulla ei saisi missään nimessä olla koiraa, et ansaitse sellaista. Vitun typerä ja jääräpäinen, hermoheikko kilari. Parjaan pentua, koska on vielä vappuaattokin. Ihan niin kuin sillä olisi mitään väliä.

Vihdoin koira kyykistyy. "No vittu hyvä!" kehun ja painumme saman tien sisälle. Pentu pitäisi aina palkita, kun se tekee tarpeensa ulos. Ja vitut. Haluan sänkyyn. Itsekäs paska.

Paha olo jää sisälle. Sänky on pehmeä, mutta en osaa nauttia siitä. Enää ei nukuta. Huono. Epäonnistuja. Olisi oikein, jos koirasi vihaisi sinua.
Tuntuu, etten lämpene ikinä.

8 kommenttia:

Veloena kirjoitti...

Kaikkien eläinlajien lapset voivat olla uskomattoman rasittavia. Kyllä vain. Silloin kun Nasu-koira tuli meille kouluttamattomana ja uhmaiässä, elämästäni tuli juuri tuollainen musta osaamattomuuden ja huonouden aukko, ja join pelkkää kamomilla- ja valerianateetä, jotten olisi vetänyt kilareita kaiken aikaa.

Silloin päätin, etten enää IKINÄ halua mitään pentueläintä. OVathan ne söpöjä toisilla, mutta huh, ei minunkaan hermoistani ole sen hössötyksen sietämiseen 24/7.

Parasta pentuvaiheessa on se, että se menee ohi. Taatusti. Jaksua!

Möme kirjoitti...

Kiitos rohkaisusta! <3 Voimia sinullekin, ja hyvää vappua kaikesta huolimatta: lokkeja, tuulta, aurinkoa.

ipa kirjoitti...

Lohdutukseksi kerrottakoon, että voi ne vanhempinakin olla helvetin rasittavia.. :D Oon karjunut nyt pari päivää toisiaan nylkyttäville seksisiskoille, jotka tahtoo vieläpä toteuttaa tätä viettiään mun ja mun tietokoneen välissä. Voi helvetin 16.

Pennut on ihania - varsinkin, jos ne on jonkun muun vastuulla suurimman osan ajasta. Mutta mä lupaan, että yks kaunis päivä te huomaatte, että teidän kakarasta on kasvanut nuori aikuinen, jolla on järki päässä ja tassut maassa. Ja siitä vielä vuosi eteenpäin (tässä välissä murrosikä, mutta ei puhuta siitä nyt.), niin olette autuaasti unohtaneet kuinka hirveää tää alkuaika on. Sitten onkin aika alkaa miettiä, että olispa somaa, kun noita olis kaksi, koiranpennut on niin söpöjä........ ;)

Jäänainen kirjoitti...

Nyt minut hirtetään, mutta hirtettäköön vaan! Koirille saa huutaa joskus, myös pennuille. Ei ne siitä kuole. Ja niitä saa vihatakin. Ihan samoin kuin ihmisiä. Ei ne kuole siitäkään. Ja koira unohtaa hetkessä, paljon nopeammin kuin ihminen. Ja se ei ymmärrä vihaa, vihastumista. Se ymmärtää vain sen hetken joka tapahtuu juuri nyt. Ja se rakastaa huutavaakin ihmistä viisi sekuntia myöhemmin. Ja jos koira käyttäytyy ärsyttävästi, siitä saa pimahtaa. Koira on eläin ja ihminen ei ole jumala eikä pyhimys. ;)

Möme kirjoitti...

Kiitos myötätunnosta! Onneksi minulla on niin virtuaalinen kuin konkreettinenkin tukiverkko, ja kaikki sanovat samaa: että omat kielteisetkin tunteet ovat ihan ok. Helpottaa, kun niistä voi avautua täällä. :-)

Paula kirjoitti...

Tähän oli todella helppoa samaistua muutaman viime viikon jälkeen. Yksi kaneista on keksinyt repiä sohvaan suuria reikiä ja kaksi muuta aloittavat aamulla neljältä seinän pinkopahvin SYÖMISEN. Ääni on hermoja raastava etenkin silloin kun haluaisi nukkua. Suihkutin valkosipulilla ja valkopippurilla maustettua vettä seinään, mutta se ei auta. Raivoaminen ei auta. Oksien antaminen ei auta. On vain odotettava, että kanit kyllästyvät.

Olen melko vakuuttunut siitä, että olen onnistunut hankkimaan maailman tuhoisimman kanikolmikon. Aiemmat kanini vain repivät satunnaisesti mattoja, mutta näille menee aivan kaikki. Silti en kestäisi katsella niitä häkissä. Lohdullisinta asiassa on se, että remontin vuoksi joudumme joka tapauksessa uusimaan melkein kaikki pintamateriaalit.

Kaneilta puuttuu koirille ominainen miellyttämisenhalu, mutta koiranpennun voi onneksi olettaa kasvavan järkeväksi aikuiseksi.

Möme kirjoitti...

Paula, paljon myötätuntoa täältä! Kanit ovat tosiaan suorastaan fanaattisen innokkaita tuhoajia, kun ne jostakin kohteesta oikein innostuvat. Ja ne myös lietsovat toisiaan tuhovimmassa. Siinä ei sitten auta mikään. Kokeile vielä tabascoa/chiliä tai eläinkaupan jotakin pahanmakuista anti-chew-ainetta. Valkosipulista nimittäin ainakin meidän kanit pitää.

Tai voisivatko kanit olla yön häkissä, niin kaikki saisivat nukkua?

Meillä kanit asuvat työhuoneessa, joten tämän huoneen kaikki ovenpielet on nakerrettu, ja puulattiaa myös, ja työtuolista on saumat revitty. Vaikka kannetaan näille selkä vääränä oksia, varpuja ja vessapaperinhylsyjä nakerrettavaksi. Olohuoneessa on sentään "vain" jyrsitty piipun nurkkaa (ihana lasikuitutapetti-laastiyhdistelmä!), ruokapöytää ja penkkejä, sohvannurkkaa ja pianotuolia. :-)Matotkin kärsivät, mutta vähemmän nyt, kun jäniksillä on kokonainen oma maissikuitumatto jyrsittäväksi.

Ja kanit tosiaan ei kasvaessaan tuhoa yhtään vähempää, koirissa on sentään toivoa. Siitä ajatuksesta olenkin saanut paljon lohdutusta tämän koiranpennun suhteen. Että pentuaika menee ohi.

Toisaalta kanitkin onneksi voivat oppia ei-sanan, vaikka eivät tottelisikaan. Joskus harvoin sillä voi sitten ollakin vaikutusta :-)

Voimia ja jaksamista, Paula!

Paula kirjoitti...

Totta, kanit lietsovat toisiaan tuhoamaan. Hilla on erityisen tarkkaavaisesti seurannut, mitä kaikkea Eskimo järsii, ja opetellut tekemään perässä kuin leikkisi "seuraa johtajaa". Tällä hetkellä Hilla on pahin tuholainen, mutta toivottavasti se on edes pieneltä osin murrosiästä johtuvaa.

Häkkiin kaneja ei voi laittaa, koska silloin alkaa kaltereiden pureskelu. Se kuulostaa vielä sietämättömämmältä kuin seinän nakerrus. Täytyy ehkä suihkuttaa kanihuone kauttaaltaan punaisella chilikastikkeella, niin se näyttää taas asteen verran entistä hurjemmalta ja tuottaa hupia vieraille.

Onhan kaneissa tietysti puolensa verrattuna koiriin. Itsenäisinä eläiminä ne eivät juuri koskaan tunnu samalla tavalla vaativilta kuin koiranpentu tai ihmislapsi. Voimakas huomiontarve tuhoaa keskittymiskyvyn ja saa helposti hermot kireälle. Eiköhän meillekin silti joskus tule koira, ehkäpä jokin suhteellisen itsenäinen rotu...

Jaksamista :)