keskiviikko 3. maaliskuuta 2010

Ruoasta ja rakkaudesta

Suhtaudun ruokaan intohimoisesti ja ehkä liiankin tunnepitoisesti. Siihen liittyy valtava määrä muistoja, joista suurin osa on hyviä - turvallisia, iloisia hetkiä pienestä perspektiivistä. Hyvä ruoka ja varsinkin herkut ovat elämäni suuria nautintoja, joihin mielestäni kannattaa panostaa. Harjoittelen innolla tekemään oikeaoppista tamagomakia ja makustelen pastalajikkeiden nimiä (pappardelle on ehdoton suosikkini!). Vaikka olen vähentänyt hiilareita, haaveilen silti välillä pastakoneesta. Arvostan laadukkaista aineista valmistettua yksinkertaista ruokaa, mutta sytyn monimutkaisista resepteistä. Olen innoissani, jos jotakin pitää ajastaa puolen minuutin tarkkuudella, ajattelen kohokkaita ja vaihtelen asperger-veljeni kanssa yhä monimutkaisempia piirakkareseptejä.

Suosikkiruokiini tai niiden laittamiseen en myöskään kyllästy, nytkin olen viisi kuukautta tehnyt melkein joka aamu itselleni hedelmäsalaatin tuoreista hedelmistä, ja pupujen nakerrellessa kerjäämäänsä omenankotaa tuntenut, että aamuni alkaa jotenkin entistä paremmin.

Olen myös puolisolleni loputtoman kiitollinen siitä, että hän tutustutti minut kasvisruokiin. Niihin oikeisiin, värikkäitä, ihania kasviksia pursuaviin ravitseviin ruokiin, joita ei ole pilattu juustolla ja maidolla. Vastapalvelukseksi voin kyllä loihtia hänelle tuiman tomaattisia pastakastikkeita tai inkivääriä ja soijakastiketta tiukkuvia värikkäitä vokkeja vaikka joka päivä (tosin tämä ei ole lupaus! :-)

Katsoimme yhdessä elokuvan Julie&Julia. Se oli hauska ja samastuttava, ja ihanasti ruokaan keskittyvä. Ruokaelokuvia kun ei ole kovin paljon siihen nähden, miten monen asian metaforana ruokaa voisi käyttää. Tässä elokuvassa rinnastettiin ruoasta nauttiminen kykyyn nauttia elämästä yleensäkin, ja hyvä ruoka jopa suoraan parisuhdeonneen. Ruoanlaitto taas on luovaa, mikä vahvistaa minuutta ja elämänhallinnan tunnetta.

Virkistävää oli sekin, että elokuvassa hyvä ruoka oli hyvin yksinkertainen asia: siitä nautittiin, se toi puhdasta iloa ja mielihyvää hedonistisuuteen asti, eikä siihen liittynyt mitään turhaa painolastia. Pelkkää ruoan luomista ja sen syömistä ilman syyllisyyttä, ilman terveyssuosituksia, ilman painosta hössöttämistä. Se oli todella virkistävä ja jotenkin puhdistavakin kokemus. Pystyin samastumaan siihen.

Jälkeenpäin tajusin, että elokuvasta toisaalta puuttui lähes kokonaan yksi ruoan perinteisistä rooleista rakkauden välineenä. Lienee hyväkin, että ruoanlaitto liittyi päähenkilöillä tapaan olla itsensä kanssa, toteuttaa itseään ja kasvaa. Nainen laittamassa ruokaa toisille on kovin kulunutta kuvastoa tässä maailmassa, ja elokuvassa siitä tulee helposti hyvin yksiulotteista ja ehkä uhriutuvaakin.

Minä olen itsenäinen nainen, joka yrittää kyseenalaistaa perinteitä ja välttää stereotyyppisiä rooleja. Mutta olen myös romantikko, ja minulle ruoka on muun ohessa keino ilmaista rakkautta. Sekä itseäni että läheisiäni kohtaan. Tämä on tärkeää: valmistan itselleni ihania herkkuja osoittaakseni, että välitän itsestäni. Jotkut ystäväni välillä ihastelevat kykyäni nauttia herkuista ilman mitään huonoa omaatuntoa. Se johtuu juuri tästä: vaikkapa ylellinen tummasta suklaasta tehty kakkupala ei ole minulle ruoan sijainen, tarvetyydytystä, kilokaloreita tai korviketta jollekin muulle, vaan yksinkertainen rakkaudenosoitus itselleni. Ja samalla lailla osoitan rakkautta muille.

Olen opetellut tiedostamaan tätä kuviota, koska se ei ole muille ihmisille näin selvä. Tunteiden osoittaminen ruoalla voi näet aiheuttaa sen, että jos ruoasta ei pidetä tai välitetä, saatan tuntea tulleeni torjutuksi. Olen myös koettanut tiedostaa turvallisuudentunteen, jonka saan ruoasta, ja oppia käyttämään sitä hyödykseni.

Kovaa koulua olen käynyt myös puolisoni kanssa, jonka suhde ruokaan on paljon mutkikkaampi. Hänen lapsuudenkodissaan ruoka on ollut vallan väline, ja välillä rakkaudenkin, mutta se rakkaus - ja sitä myöten moni muukin asia - on ollut sairauden vääristämää. Yhteentörmäykset lienevät olleet väistämättömiä. Viime keväänä oli sellainen aika, etten voinut ajatella pullia itkemättä. Pehmeä pulla ei riittänyt kilveksi kovaa maailmaa vastaan. Kuulostaa hassulta, mutta tarvoimme todella syvässä suossa, ja ne ovat olleet sellainen herkku, jolla olin voinut puolisoani hemmotella.

Nyt ei enää itketä. Mutta en ole kuitenkaan uskaltanut leipoa pullaa pitkään aikaan. En tiedä miksi, kun letut ja suklaakakut kuitenkin puolisolle taas maistuvat. Saiko jokin turvallisuudentunne silloin niin pahan kolauksen, että pelkoa on vieläkin jäljellä? Ainakin olen etäännyttänyt itseäni ruoasta parisuhteessa sen verran, että pyrin osoittamaan kiintymystäni puolisolleni muilla keinoilla. Annan hänen itse löytää oman kykynsä rakastaa itseään ravitsemalla itseään.

Ja onhan noita keinoja löytynyt, kahvinkeittimiä ja juustoleipiä ja suklaanappeja ja kolajuomaa. :-) Ja sitä mukaa parisuhteemmekin on korjaantunut pettymyksistä. Ehkä se on niin kuin elokuva opetti: yhteinen, turvallinen onni syntyy kummankin kyvystä rakastaa itseään ja osoittaa se? Ja siinä ei kaikilla ole suklaakakkuresepteistä apua, vaikka niitä niin mielelläni muille jakelisin, maistiaisten kera.

Ei kommentteja: