sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Mitä ihmettä

Vanhempani jaksavat yllättää, eivätkä yleensä iloisesti. Kerroimme heille taannoin tulevasta koiranpennusta. Tiesin, että varsinkin äiti ilahtuu asiasta todella paljon, ja että tämä on melkein yhtä mieluinen asia heille kuin jos he kuulisivat saavansa lapsenlapsen.

Aloitin sanomalla iloisesti, että meillä on uutisia. En tiedä, mitä vanhempani odottivat kuulevansa, mutta he menivät täysin lukkoon. Isä kääntyi selin ja alkoi nojata keittiön työtasoon pää painuksissa kuin pahinta odottaen. Äiti jäykistyi ja alkoi tuijottaa tyhjää. Olenko minä näin pelottava? Mitä he luulevat minun sanovan? Kun seuraavaksi ilmoitin, että meille tulee nyt vihdoin koiranpentu, sain enemmän odottamani reaktion kaltaista palautetta - äidin silmät hieman kostuivat, mikä on epätavallista, ja hymyäkin alkoi molemmilta irrota.

Aloin kysymättä kertoa, miten pentu meille tulee ja mistä, ja miten olemme eläneet koko asian suhteen melkoisessa epävarmuudessa. Vanhempani eivät kuitenkaan kuunnelleet. He lähtivät vuorotellen huoneesta jopa kesken lauseeni, hakemaan jotakin koirakirjaansa (vuodelta -72), josta ei tietenkään tätä rotua edes löytynyt. Tuntui, ettei heitä kiinnostanut lainkaan, tilanne oli täysin absurdi. Minä yritän aloittaa keskustelua koirista, ja he sinkoilevat ympäriinsä, isä alkaa yhtäkkiä tehdä lähtöä kauppaan ja nostaa kauppalistan parsakaalin pääpuheenaiheeksi.

Ehkä he olivat niin hämmentyneitä tilanteesta tai omista tunteistaan, että heille tuli jokin pakoreaktio. Tai ehkä he omaan ääneensä mieltyneenä eivät ole tottuneet oikeasti kuuntelemaan ketään muuta. Jouduin paimentamaan heitä takaisin keittiöön, aikuisia ihmisiä, ja palauttamaan keskustelua aiheeseen. Enkä ollut todellakaan pitämässä mitään luentoa, olin ehtinyt puhua aiheesta ehkä puoli minuuttia!

Kun äiti vihdoin malttoi istua alas ja päästä aiheeseen kiinni, saimme me puolestamme kuunnella puoli tuntia luentoa siitä, miten ihana koira heillä kerran oli. (Olemme tietysti kuulleet saman luennon sata kertaa ennenkin, ja aina se loppuu syyllistävään vihjaukseen siitä, miten koirasta luovuttiin kun minä tulin taloon.) Kiinnostavaa kyllä, nyt paljastui se, että he olivat hankkineet koiransa pelkän ulkonäön ja muodin perusteella, tuntematta sen ominaisuuksia lainkaan. Sellainen tuntuu aivan käsittämättömältä, mutta selittää sen, miksi isäni ystävällisesti kehotti meitä ottamaan Internetistä vielä ennen pennun tuloa selvää, millainen kyseinen rotu oikein on (!).

Parin päivän luennoinnin jälkeen äitini alkoi vähitellen kuunnellakin meitä ja ymmärtää, että me olemme perehtyneet tähän aiheeseen (koirat) huomattavasti häntä paremmin, ja todellakin valmistautuneet pennun tuloon. En silti voinut olla tuntematta itseäni vähän loukatuksi, vaikka tiedän etteivät he tarkoittaneet mitään pahaa, eivätkä todellakaan itse edes tiedosta outoa käytöstään.

Tukahdutettu paha mieli, reissun herättämät muut tunteet ja jälkiväsymys saivat minut onneksi tajuamaan, miten stressaantunut olen. Reilun kuukauden kestäneen uuvuttavan epävarmuuden jälkeen olen käynyt kaksi viikkoa aivan ylikierroksilla ja käyttänyt lähes kaiken vapaa-aikani koira-asioiden opiskeluun, ajatteluun, suunnitteluun, huolehtimiseen ja murehtimiseen. Yöt olen pyöritellyt pentu-unia yksityisessä elokuvateatterissani. Töihin on ollut vaikea keskittyä, kun netti on vetänyt puoleensa keskustelupalstoineen, koirajärjestöineen, eläintarvikeliikkeineen.

Stressin seurauksena olin alkanut lipsua takaisin vanhaan käytökseeni, mitä ei ole sattunut pitkiin aikoihin. Miten lannistavaa! Aloin suorittaa töitä ja kotitöitä - illalla ajatella, ehtisinkö seuraavana päivänä kaiken, ja laatia listoja päässäni. Aloin suhtautua puolisooni alentuneen paapovasti. Pinnani oli kireällä, mutta esitin, että olen kärsivällinen. Elämästä vähenivät ilo ja keveys, joita olen niin huolella koettanut vaalia.

Onneksi olen jo kerran noussut tuosta jamasta ja tiedän, miten se tapahtuu. Tämän viikon olenkin pitänyt taukoa koirakirjoista, vaikka unikuvastoa en voikaan hallita. Olen koettanut ajatella muita asioita, nähdä ystäviä, rentoutua. Tehdä jotakin luovaa ja vain olla. Uskon, että se auttaa vähitellen ja koetan luottaa siihen, että vaikka pennun tuloon on vain kolme viikkoa, ehdin valmistautua siihen stressittäkin.

Tylsältä silti tuntuu, että huomaamattaan voi palata vanhaan minäänsä, josta on vuosia pyristellyt eroon. Katsoa itseään ja vanhempiaan tunnistamatta meistä ketään.

Ei kommentteja: