lauantai 6. maaliskuuta 2010

Kuuhulluutta

Juuri kun olimme vakuuttuneita, että emme ikinä saa toivomaamme pentua tai ainakin joudumme odottamaan sitä ensi syksyyn - mikä adhd-puolisolleni on käytännössä sama asia - ja vaipumassa asiaankuuluvaan epätoivoon, tapahtuu ihmeellisten sattumien kautta mitä ihanin asia. Rekisteröidyn huvikseni rotuyhdistyksen keskustelufoorumille. Laitan sinne esittelyosioon muutaman lauseen kuvauksen itsestäni ja mainitsen haaveilevani pennusta. Seuraavana iltana saan viestin täysin vieraalta ihmiseltä toiselta puolelta Suomea, jolla on yksi ylimääräinen narttupentu. Kaksiviikkoinen, pikimusta pikkukoira, jonka varaus olikin peruttu sairauden takia.

Pikainen tarkistus taustoista saa alun epäuskon ja -luulon muuttumaan ihastuneeksi hämmästyksi. Tarkistetaan vielä, ajomatka kahdeksan tuntia, se tarkoittaa reissua Lappiin huhtikuussa - ja laitan pikapikaa viestin, että haluaisin tämän pennun.

Monia pitkiä viestejä ja molemminpuolisia kysymyksiä ja vastauksia myöhemmin olemme varanneet pennun. Onnitteluja satelee lähipiiristä. Olemme molemmat aivan sekaisin ilosta ja epäilyksistä - aikaa on yhtäkkiä vain muutama viikko! Yhdessä vuorokaudessa olemme muuttuneet epämääräisistä haaveilijoista kiireisiksi melkein-koiranomistajiksi.

Yllätän itseni olemalla hurmaantunut pennun tulosta.

Olen kaikille sanonut, että minua mietityttää koirassa eniten sitoutuminen. Se on kirvoittanut ihmettelyä ("kyllähän koiran voi ottaa reissuille mukaan") ja lohduttelua ("no alussahan se on yhtä siivoamista, mutta ei se kauan kestä"). En selvästikään ole osannut ollenkaan ilmaista itseäni. Minua eivät mietitytä käytännön asiat lainkaan. Puoliso on enemmän kuin motivoitunut huolehtimaan pennusta vaikka yksin, ja kyllä minä toki haluan kantaa korteni kekoon.

Puhun henkisestä sitoutumisesta. Siitä, että meille tulee uusi, täysivaltainen perheenjäsen mahdollisesti vaikka viideksitoista vuodeksi. Se on minulle iso juttu, vaikka muita, lyhytikäisempiä lemmikkejä talossa onkin. En osaa kiinnittää sitä tunnetta mihinkään konkreettiseen, mutta minun on pitänyt käydä tunnetasolla perusteellisesti läpi tämä asia, jotta olen ollut valmis sitoutumaan. Se että päätin sitoutua, ei vielä tehnyt minusta valmista siihen.

Nyt huomasin ajan kuitenkin tehneen tehtävänsä. Vaivihkaa minusta on viime viikkojen aikana muovautunut ihminen, joka ei ainoastaan halua haluta saada koiranpentua, vaan oikeasti haluaa sellaisen. Voin jakaa vilpittömästi puolisoni riemun (ja muut, ristiriitaisemmat tunteet :-)

Nyt tunnen, että olen valmis sitoutumaan uuteen perheenjäseneen. Sen sijaan en tunne lainkaan olevani valmis sellaisen saapumiseen.
Mutta lohduttaudun sillä, että vaikka lukisin kaikki koirakirjat ja minulla olisi koiralle koti valmiina viikkoja etukäteen, tuskin silti tuntisin olevani tähän valmis. Sellaista varmuutta tuskin voi syntyä, kun kyseessä on uusi, täysin tuntematon kokemus. Lohduttaudun sillä, että pentu opettaa meitä, ja yritän hillitä omiani ja puolisoni hetkittäisiä paniikkitiloja. Tuntematon tulevaisuus odottaa, ja äkkiä kevät on lähellä.

2 kommenttia:

Jäänainen kirjoitti...

Luottakaa pentuun, jos itseä hirvittää. Kun ajattelee, millainen elämänmuutos tilanne on pienelle pennulle, joka otetaan emältä ja omasta laumasta pois (mikä luonnontilassa tappaisi noin nuoren eläimen), ja silti se sopeutuu hetkessä, luottaa ja hyväksyy uuden elämänsä, mitä muuta voi ihminen kuin oppia ja ihmetellä. Ja vaikka minua kuinka syytettäisiin antropomorfismista, olen oppinut vuosien varrella, että koira ymmärtää huomattavasti enemmän kuin mitä koirakirjoissa kerrotaan. Vaikkeivat nyt sentään mitään lassieita olekaan. Ja aine ne yrittävät miellyttää. Ne eivät vain aina osaa tehdä sitä ihmisen mielen mukaan, ja siksi ihminen ongelmoi niiden kanssa. - No nyt meni melkein saarnaamiseksi, silti, mitä yritän sanoa, on onnea, ja pennuntuoksua (koska se on yksi maailman parhaista tuoksuista).

Möme kirjoitti...

Kiitos rohkaisusta :-)