tiistai 23. maaliskuuta 2010

Ilman suuntaviittaa

Olen syönyt kolme vuotta kerran viikossa melko vahvaa lääkettä a -nimisen ystäväni takia. Otin viime perjantaina viimeisen pillerin ristiriitaisin tuntein. Tällä viikolla ei tarvitse enää ottaa. Se tuntuu niin oudolta, etten ole korjannut lääkepurkkiakaan vielä pois.

Olen huojentunut, tietysti, kun ei tarvitse enää muistaa jokaviikkoista lääkettä tiettyyn kellonaikaan, kärsiä sen jälkeisestä väsymyksestä ja joskus päänsärystäkin (jotkin sivuoireet eivät ole koko aikana hävinneet) eikä sisällyttää enää koko tyyppiä omaan identiteettiin.

Toisaalta olen levoton. Onko tämä nyt varmasti ohi? Ei todellakaan kiinnosta nähdä koko tyyppiä enää ja käydä näitä juttuja läpi uudestaan. Toukokuussa on laboratoriokokeet, ja mitä sen jälkeen - seuraanko seuraavat vuodet levottomana, mitä tapahtuu?

Nämä ovat olleet pitkiä vuosia. Olen joutunut nöyrtymään sen edessä, etten ollutkaan fyysisesti vahva, terve ja voittamaton, ja sopeutumaan henkisesti siihen, että aiheutan läheisilleni sekä huolta että vaivaa. Olen katsellut pelkojani silmiin läheisteni katseissa, ja joistakin selvinnyt voittajana. Olen kasvanut takaisin vahvaksi, mutta aivan eri koostumuksella kuin ennen.

Tuntuu, että tässä kohtaa pitäisi hurrata, tähän tienristeykseen päässeenä juosta, hyppiä ja iloita. Mutta ei, vitkastelen askeleitani, varovaisena, jopa pelokkaana katselen ympärilleni ja pysähdyn. Mihin nyt? Oliko tämä vaivalloinen matka, ja nytkö se on ohi?

Jään paikalleni. Mikään tie ei näytä toista tutummalta.

1 kommentti:

Möme kirjoitti...

Update: päätä särkee.