lauantai 13. helmikuuta 2010

Vieraita sanoja, yöllä

Näin taas outoja unia taloista ja huoneista. Välillä olin joku muu, välillä minä. Kun aamu jo alkoi valjeta hämärässä, huusin äidilleni: "Sä et ole koskaan rakastanut mua ehdoitta!" Lisäsin vielä, että isäni on.

Heräsin hämmentyneenä - näinkö se tosiaan on? Tai jos ei ole, miksi ajattelen niin?

Järjellä tajuan kyllä heti, että tietenkin äitini on rakastanut minua ehdoitta. Molemmat vanhempani ovat. Vaikka välillä nurisen, että he suosivat veljeäni, tiedän olleeni heille todellinen onnen ja ilon lähde pienestä asti.

Mutta tunnetasolla... Rakkaus ei jatkuvan arvostelun takia ehkä ole aina tuntunut ehdottomalta. Äidin ainainen tyytymättömyys, isän ajoittainen ankaruus. Tuntuiko minusta joskus, etten ikinä kelpaa heille, ja sieltäkö tämä uni kumpuaa?

En saa muistoistani kiinni. Ne katoavat unen lailla, kun yritän valveella tarttua niihin. Jään seisomaan kädet tyhjinä, hämmentyneenä, kuin kaikki sanat olisi huudettu yöhön.

Ei kommentteja: