tiistai 9. helmikuuta 2010

Odotusaika

Blogi täyttää tänään kaksi vuotta. Olen siitä iloinen. Viime kirjoituksen jälkeen on selätetty yksi flunssa, yhdet rokotusoireet ja yksi migreeni. Nyt alkaa olla vahva olo. Pidin pitkän viikonlopun vapaata ja muun muassa luin antaumuksella koirakirjoja.

Uuden perheenjäseneen tuloon liittyy varmaan aina monenlaisia tunteita, oli kyse sitten koiranpennusta tai vaikka lapsesta. Huomaan selvästi erilaisia vaiheita: hitaan kypsymisen päätökseen ja sitoutumisvalmiuteen, pelonsekaisen alkuinnostuksen, rauhoittumisvaiheen ja sitten lopullisen valmistautumisen ristiriitaisine jännityksen ja ilon tunteineen.

ADHD-puolisoni naureskelee erilaisille tavoillemme valmistautua pennun tuloon. Varmuutta pennun saamisesta keväällä ei siis vielä ole. Mutta hän fiilistelee, millaista on pitää lämmintä pentua sylissä tai kirmata sen kanssa kesänurmella. Minä luen järjestelmällisesti koirakirjoja (tietoa koirasta lajina, käyttäytymistä, yleisoppaita, pentuoppaita - koulutusta käsittelevään kirjallisuuteen en ole vielä päässyt) ja teen tarkkoja muistiinpanoja. Varmaa on, että nautimme molemmat omasta tavastamme valmistautua ja olemme myös yhtä kärsimättömiä. :-)

Yhdessä mietimme erilaisia ruokakuppeja ja pedin paikkaa, sovimme pelisääntöjä ja pohdimme, pitäisikö komentoja kuivaharjoitella ennen käytännön tarvetta. Silittelemme kaneja ja olemme huolissamme, miten ne oppivat sietämään koiraa. Siitäkin puhumme, että epäonnistumisen hetkiä tulee ja että meidän pitäisi olla armeliaampia itsellemme eläinten suhteen - ne kestävät pienet virheemme meitä paremmin. Pitkiä keskusteluja, hyvää ajatustentäyttämää hiljaisuutta yhdessä. Olemme lähellä toisiamme.

Päivät kuluvat hitaasti ja meillä on kiire ratkaista sata asiaa.
Haluaisimme, että pentueen tulo varmistuisi jo, että voisimme mennä tapaamaan tulevaa emoa ja kasvattajaa, että saisimme varmuuden omasta pennusta.

Nyt voimme vain odottaa kevättä ja toivoa parasta.

2 kommenttia:

Jäänainen kirjoitti...

Onnea näin etukäteen mahdollisesta tulevasta pennusta. Sen mukana elämänne luultavasti mullistuu, ehkei ihan niin paljon kuin ihmislapsen, mutta kuitenkin, en oikeastaan enää edes osaa kuvitella miltä se tuntuu, ensimmäisen koiran saaminen. Mutta ihanaa se varmasti on.

Muista myös niitä oppaita lukiessasi, että nekin ovat suurimmalta osalta mielipiteitä, vaikka niissä on sitä tietoakin. Eli koiran kanssa pärjää aika lailla samoin kuin kaninkin, ruokavalio vain on erilainen. ;) (Ja tiedän jo tämän kirjoittaessani, että osa ihmisistä saavat kirkumahuttokohtauksen kun lukevat näin kerettiläisen ajatuksen ;).)

Ja sen, että aluksi koiranpennun kanssa eläminen tarkoittaa pisujen ja kakkien siivoamista...

Möme kirjoitti...

Kiitos!
Ollaan ajateltukin, että kanien ja muiden elukoiden kasvatuskokemuksella pärjää ainakin alkuun. (Toinen tämänhetkisistä kaneista itse asiassa tuli kasvattajalta, joka oli käsitellyt kaninpoikasia kuin koiranpentuja - hyvin tuloksin :-) Lisäksi varsinkin puoliso on taitava lukemaan eläimiä - luulen, että hänestä ja koirasta tulee kuin paita ja peppu. :-)

Luulen, että samat pelisäännöt pätevät kaikkien eläinlasten kasvatukseen (ihminen mukaan luettuna): paljon rakkautta ja hellyyttä, selvät rajat ja johdonmukainen linja. Lähteisiin yritän kyllä suhtautua sopivan kriittisesti ja poimia vain hyvältä kuulostavat ajatukset. ;-)

Siivoaminen ei hirvitä, siihen on jo totuttu. Vaikka siitä muutkin ovat varoitelleet, vaikeammalta tuntuvat tunnetason kuin käytännön asiat. On vaikea luottaa itseensä isojen asioiden edessä.