torstai 28. tammikuuta 2010

Tähän asti

Kuljeskelin talven tiheässä metsässä. Puiden latvusten lomassa pilkahti toiveikkaan sinistä taivasta, mutta valo ei ulottunut metsän laajalle pohjalle saakka. Kuuset kallistuivat ystävällisinä ylleni, täynnä tummia ajatuksia. Niiden kaarna oli huurteen alla rosoinen ja musta. Neulaset siirottivat elottoman näköisinä jähmeässä ilmassa, jotkin kantoivat lunta.

Oli aivan hiljaista lukuun ottamatta askelten vaimeaa narinaa lumessa. Pysähdyin välillä, ja hengästys huurusi hieman. Kevyt lumipeite oli tasaisen jäljetön, eikä edes tavoittamattomiin kohoavien puiden latvuksissa näkynyt elämää, ei pieniä oksissa kieppuvia tiaisia. Voisin olla aivan yksin maailmassa tietämättä sitä.

Kylmä painoi rintaa, vaikka oli tyyntä. Jossain kauempana runkojen lomassa oli hieman kirkkaampaa. Haikeana päätin lopulta jättää kuusikon synkeän fantasian ja aloin astella aavistuksenomaista valoa kohti. Vähitellen metsä harveni. Tuulenvire sirotti yläoksilta lunta kimmeltävänä sateena. Ilma muuttui kellertäväksi, sulavammaksi, kuin toiveikkaaksi.

Metsän reunassa hanki oli paljon syvempi, ja hetken kahlattuani pysähdyin. Edessäni aukeni säkenöivä, kimmeltävä, loistava maailma. Lumi oli yhtäaikaa sädehtivän valkoista ja täynnä leimuavan värikkäitä pisaroita. Täynnä sanoinkuvaamatonta valoa. Oli äänetöntä, mutta tuntui kuin kylmyys laulaisi.

Siristämällä silmiäni saatoin erottaa hangen pinnalla risteilevät satunnaiset jäljet, jäniksen tutut kuviot. Ilmassa oli hienoinen hunajan tuoksu. Auringon täydellinen pallo paistoi viistosti mutta voimakkaasti suoraan kasvoihin. Suljin silmäni, ja tunnustelin lämpöä poskellani. Olin tullut tähän asti.

Ei kommentteja: