lauantai 2. tammikuuta 2010

Sitoutumiskammoisen tunnustuksia

Olen jo pitkään ajatellut, että vaikka en tunne luonnostani mitään erityissympatiaa koiria kohtaan, koira voisi olla kiva, elämäntilanteeseemme sopiva kumppani. Ehkä joskus, muttei nyt. Ja aikuinen koira, ei pentua, nehän tuhoavat kaiken. Mielikuvissani oli luotettava ja käskyjä totteleva toveri joskus vuosien päästä, kun on sopiva hetki.

Puoliso alkoi kuitenkin koirakuumeilla, ja yhtäkkiä tajusin olevani kyllä valmis sitoutumaan koiraan. Se sopiva hetki on nyt, tämän sopivampaa ei voi tullakaan. Ymmärsin myös alkaa katsella tätä koira-asiaa meidän kannaltamme enkä joltakin yleiseltä tasolta. On totta, että pennut tuhoavat omaisuutta, mutta mehän olemme työpäivät kotona hommissa, eikä koira ole yksin tuntikausia turhautumassa. (Ja vaikka joitakin tuhoja varmasti tulee, olenhan kestänyt sen kanienkin kohdalla.) Puoliso haluaa pentua niin paljon, että tuntuisi julmalta harata vastaan.

On myös totta, että koira tarvitsee paljon liikuntaa, mutta koska meillä on suuri piha, jonka alalaidalta alkaa metsä, ei koiran liikuttaminen tarkoita sitä että itsekin pitäisi jaksaa joka päivä lenkkeillä tuntikausia. Liikuntasuositukset on tietysti tehty kaupunkiympäristöön, jossa koiralle ei voi heitellä palloa tai keppiä omalla pihalla. Kyllä me yhdessä muutaman lenkinkin päivässä jaksamme.

Lopullisesti pääni käänsi se, kun tajusin, ettei vastuun koirasta tarvitsisi jakautua puoliksi. Olin aiemmin aina ajatellut ottavani puolet koirasta. Puolet lenkitys-, siivous-, koulutus- ja hellintävastuusta tuntui paljolta. Nyt sovimme, että puoliso voi hyvin olla enemmän vastuussa, niin kuin näistä nykyisistä lemmikeistäkin. Se voi hyvin olla hänen koiransa. Ja uskon, että adhd-ihmiselle koira käy kuin viiksikarvat kuonoon - se tuo sopivaa virikettä, tsemppiä, motivaatiota ja vaihtelua hänen arkeensa.

Minä saan sitten komentaa ja rauhoitella näitä kahta - mutta eipähän minun enää tarvitse toimia puolisoni painikaverina! :-)

Ei kommentteja: