maanantai 11. tammikuuta 2010

Huoleton

Monista vanhemmista tuntuu varmaan suloiselta, kun oman päänsäryn, väsymyksen tai flunssan keskellä lapsi osoittaa myötätuntoa tai jopa huolehtii: tuo juotavaa, etsii lääkettä, jne.

Aikuisen tehtävänä olisi kuitenkin tällaisissa tilanteissa siirtää itsensä syrjään ja sanoa lapselle, ettei huolehtiminen ja hoivaaminen ole lapsen tehtävä. Ainakaan vanhemman ei pitäisi kannustaa lasta tällaiseen vastuunottoon hehkuttamalla, miten ihana kullannuppu lapsion, ja alkamalla sitten jatkossakin valittaa lapselleen olojaan ja kaataa asioita tämän niskaan.

Lapsista tulee näet helposti vanhempiensa huoltajia jo nuorena. Siihen ei tarvita kuin väsynyt tai sairasteleva tai alkoholisoitunut vanhempi, jonka ilme kerrankin kirkastuu, kun lapsi onnistuu tekemään jotakin ilahduttavaa. Olemaan hiljaa. Laittamaan ruokaa. Siirtämään omat ongelmansa syrjään.

Lapsesta tulee vähitellen huolen vanki. Hänelle syntyy illuusio, että vanhempi ei pärjää yksin. Ilman lapsen hyviä tekoja aikuinen olisi aina väsynyt ja surullinen ja onneton. Roolit kääntyvät - vanhemman huomaamatta - ja lapsi alkaa kantaa vastuuta vanhemmastaan.

Itselläni on ollut äitiini pitkään tällainen suhde, jota vasta viime vuosina olen alkanut muuttaa. Siksikään en halua kuulla hänestä kovin usein enkä ajatella koko ihmistä. Kun käymme kylässä, jatkuvasti alitajunnassa kiristävä huoli joko vahvistuu tai väliaikaisesti hälvenee sen mukaan, millä tuulella äitini on. Se lienee läheisriippuvuutta?

Äitini lähti ulkomaille, kun olimme käymässä hiljattain viikonloppuna. Lauantai-iltapäivän jaksoin kuunnella valitusta, ottaa kantaa pakkaamiseen, kehua käskystä joulukuusta (kyllä, sitä samaa muovista, joka siellä on joka vuosi), muistuttaa sadannetta kertaa, että ei, en pidä juustosta enkä kiitos ota, ja ei, en ole koskaan (lapsenakaan) syönyt juustoa, jos muistat.

Sunnuntaiaamuna, kun ovi kävi, olin hilpeän huojentunut. Nyt se meni, jonkun muun kestettäväksi. Loppuvierailu sujui vähemmän valittavassa ympäristössä.

Se sai minut miettimään, tuntuuko minusta samalta sitten, kun äitini kuolee. Tietysti olen hänessä kiinni biologisin sitein, ja varmasti olen todella surullinen, mutta en usko jääväni kaipaamaan häntä. Luulen, että viimeinen tunne on huojennus, jonkinlainen vapautuminen.

2 kommenttia:

Veloena kirjoitti...

Kuulostaa kovin tutulta.

Möme kirjoitti...

On hyvä kuulla, etten ole yksin tällaisten tuntemusten kanssa. :-)