tiistai 1. joulukuuta 2009

Uisge beatha - Water of life?

En tiedä, miksi mietin nyt näitä vanhoja asioita. Tämä on ollut erikoinen syksy. Minulla on yhtäkkiä ollut aikaa itselleni vaikka kuinka, ja olen ajatellut hirveästi kaikenlaista. Lukenutkin olen, ja kirjatkin pistävät ajattelemaan.

Pidän kovasti irlantilaisen Marian Keyesin kirjoista. Vaikka ne lasketaan monesti kevyenä pidettyyn chicklit-kategoriaan, niissä on paljon ajateltavaa. Nyt luen hänen omaelämäkerrallista tarinakokoelmaansa, jossa on hillittömän hauskoja huomioita elämän pienistä ja suurista asioista. Kevyen kirjan keskellä tuli äkkiä vastaan luku, jossa kirjailija kertoo hyvin avoimesti ja koskettavasti alkoholismistaan. Olin täysin varautumaton siihen, mitä sain lukea.

Keyes koki juodessaan vapautuvansa siitä riittämättömästä, ulkopuolisesta ja melankolisesta minästä, joka oli. Niinpä hän muutti Lontooseen parikymppisenä juhlimaan. Hän kirjoittaa omakohtaisesti alkoholismin luonteesta: kieltämisen merkityksestä, erityisyyden tunteesta, itsetuhoisuudesta, yhä syvemmästä depressiosta, ongelmien asteittaisesta pahenemisesta. Kertomus oli riipaiseva ja omituisen voimakkaasti kiehtova, kunnes tajusin miksi: samastuin tarinaan. Huolestuttavan paljon. En ehkä ongelman laajuuteen ja kestoon, mutta syihin ja käyttäytymismalleihin kyllä.

Tätä on vaikea myöntää. En tiedä, haluaisinko ystävieni lukevan tätä.

Ensimmäinen muistikuvani alkoholismista - jos ei katujen humalaisia oteta lukuun - on kun alle kymmenvuotiaana olin isovanhemmillani. Isoäitini odotti isoisää kotiin jostakin riennoista, ja kun linja-auto toisensa jälkeen meni, eikä miestä kuulunut, hän huolestui. Minä aloin kysellä, mistä hän on huolissaan, ja isoäiti kertoi minulle rehellisesti, miten isoisäni on humalapäissään milloin konttaillut kotiin, milloin telonut itseään.

Sillä hetkellä jokin lapsi minussa kasvoi aikuiseksi. Muistan ajatelleeni, etten ikinä, ikinä suostuisi elämään tuollaisessa tilanteessa. Minä en odottaisi ketään, en siivoisi kenenkään jälkiä. Ennemmin olisin itse se, joka menee ja elää.

Teini-iässä tietysti jouduin kuitenkin siivoamaan - isäni jälkiä. Kenellekään en puhunut. Mutta olin ehdoton absolutisti, vielä silloinkin kun luokkakaverit alkoivat kokeilla rajojaan. Tiukkuus jatkui lukioikäänkin, ja se sai minut tuntemaan itseni viisaaksi ja aikuiseksi.

Totuus oli, että pelkäsin alkoholia. Hirveästi. Ahdistuin, kun ystävät kaivoivatkin kotibileissä pullon laukustaan. Järkytyin ja koin heidän pettäneen minut. Itse sanoin vain, etten juo, enkä suostunut selittämään. Todellisuudessa koin olevani muiden yläpuolella ja hallitsevani tilannetta.

Sitten aloin seurustella vakavammin, ja seurustelukumppanini joi silloin tällöin lasillisen. Hän nautti mielellään sivistyneesti juomia, jotka "vaativat asiantuntemusta". Tämä oli minulle riittävän turvallinen ympäristö kokeilla. Maku oli paha, mutta tunne hyvä: tunsin humalassa itseni erityiseksi, kauniiksi, kiinnostavaksi ja seksikkääksi. Olin hetken joku muu, kuin korostettu minä. Alkoholi ruokki myös taipumustani synkeisiin fantasioihin. Ajattelin, että tällaista on hallittu aikuinen juominen. Aloin pitää alkoholista. Ja join aina väkeviä, alusta asti.

Vähitellen aloin tuntea olevani ansassa tässä suhteessa samoin kuin olin ansassa kotonani. Oli pakko päästä pois. Heti kirjoitusten jälkeen lähdin, Lontooseen, anonyymiuden mahdollistamaan, seikkailuntäyteiseen miljoonakaupunkiin. Olin omillani suuressa maailmassa, keräsin kokemuksia, matkustin, tarkkailin, kävelin mutaisen Thamesin kaikki sillat, näin ihmisten nukkuvan kadulla ja koin eläväni täysillä.

Nyt tajuan, että minulla ei oikein ollut ystäviä. Kavereita kyllä, mutta kaikkia pidin käsivarren mitan päässä. Sisintä en osannut avata, en ollut koskaan osannut. Tunsin aina olevani tarkkailija ihmisten maailmassa, sisällä oleva ulkopuolinen. Silloin ajattelin, että se tekee minusta hyvällä tavalla erillisen ja erityisen. En tajunnut, ettei minulla vain riittänyt rohkeutta osallistua.

En tiedostanut riittämättömyyden tunnettani, mutta halusin kiihkeästi olla joku muu. Seikkailijatar. Brittiläinen pubikulttuuri viehätti. Perjantain ja lauantain lisäksi keskiviikko oli yleisesti pubi-ilta. Hanasiideri oli halpaa, kuivaa ja vahvaa, ja siirryinkin vähäksi aikaa miedompiin juomiin. Kaverin kanssa saatettiin poiketa vaikka lounasaikaan lasilliselle. Juominen oli sosiaalista ja siksi mielestäni hienoa. Se oli leikkiä, johon kuului silmäpeliä kiinnostavien tyyppien kanssa, lasien varastamista kantapaikasta, elämänjanoa, vapautta kaikista rajoituksista. Joskus otimme molemmat vähän liikaa, mutta pidimme toisistamme huolta, eikä viina saanut minua koskaan huonovointiseksi. Olin kuitenkin humalassa niin vieras itselleni, että jälkeenpäin vajosin aina hirveään häpeään ja itsevihaan. Olin kohtuuttoman ankara itselleni, ja vapauduin siitä vain humalassa.

Vähitellen aloinkin juoda ennemmin yksin kuin seurassa. Meninkin pubiin yksin, jotta sain vajota rauhassa omaan, erityiseen, tummaan maailmaani. Siemailin tuplaviskiä lasista ja kuvittelin olevani kiinnostava, mystinen henkilö tapahtumien keskipisteessä. Syvällä sisimmässäni tiedostin olevani onneton, ja sitä tunnetta pakenin. Ulkopuolisuuden tunne vahvistui entisestään, tunsin olevani aivan toisessa maailmassa kuin ihmiset ympärilläni. Sanoin itselleni, että minun iässäni on aivan normaalia vähän juhlia. Paitsi etten oikeasti juhlinut. Käyttäydyin itsetuhoisesti ja tiesin sen itsekin. Syyllisyys seurasi kaikkialle.

Minulla oli - varmaankin säännöllisen väkevien juomisen seurauksena - ns. hyvä viinapää, ja hakeuduin seuraan, jossa se teki vaikutuksen. Pystyin juomaan kolme tuplaviskiä ilman, että se mielestäni näkyi päällepäin. Uskottelin itselleni juovani itse asiassa vähemmän kuin muut, koska nesteen määrä oli pienempi. Ja lasi toisensa jälkeen sisäinen maailmani muuttui värikkäämmäksi ja kauniimmaksi, kunnes laskuhumalassa kulissi romahti paljastaen tyhjän, tylyn elämän.

Pidin todellisuudenkin kulisseja pystyssä hyvin. Hoidin työni, opiskelin, kirjoitin kotiin iloisia kirjeitä. Sitten koitti viikon loma, ja lähdin Dubliniin tuulettumaan. Kun laiva saapui satamaan, olin niin humalassa etten olisi päässyt laivasta maihin ilman muiden ihmisten apua. En pystynyt kävelemään. Oli keskipäivä.

Tätä kaikkea on vieläkin vaikea myöntää ja edes itse uskoa. Muistan istuneeni kansituolissa, koettaneeni pitää maailmaa suorassa näkökentässäni ja vihanneeni itseäni pohjattomasti - ja sillä hetkellä päättäneeni, etten enää ikinä olisi näin heikko. En silti tajunnut, että ongelmani olisi itse alkoholi, ei tämä yksi ylilyönti.

Se kuitenkin rauhoitti vähän juomistani. Nyt jälkeenpäin tajuan, että olin pahasti masentunut. En tehnyt koko lomaviikolla oikein mitään, enkä suoraan sanoen muista siitä paljon. Istuin vain kahviloissa ja kirjoitin, ja kerran nukahdin puistoon tuntikausiksi. Minulle jäi Dublinista hyvä kuva, mutta ei siksi, että olisin erityisesti nähnyt kaupunkia, vaan siksi, että sain hengähdystauon elämästäni.

Sen jälkeen palasin Suomeen, ja jouduin shokkiin tajutessani, että olen taas samassa ansassa, jota alun perin lähdin karkuun. Sama alkoholistiperhe, sama seurustelusuhde. Vihasin elämääni. Sairastuin. Sitten pääsin pois vanhempien luota muuttamalla nopeasti yhteen seurustelukumppanini kanssa. Hän oli työnsä takia paljon poissa, ja minulla oli tilaa olla sisäisen tyhjyyteni kanssa. Olin masentunut ja nukuin hirveästi. Olin ahdistunut ja aggressiivinen, väkivaltainenkin. Olin koukussa seksiin, ja se auttoi minua juomaan vähemmän. Mutta en enää pyrkinyt onnellisuuteen enkä muiden ihmisten seuraan. Se oli pimeää aikaa elämässäni.

Sitten jäin kiinni uskottomuudesta, ja avoliitto purkautui. En välittänyt. Tajusin vähitellen pettäneeni itseäni yrittäessäni pysyä suhteessa vain turvallisuudenkaipuun takia, ja aloin hakea elämääni toisenlaista suuntaa.

Muutin omilleni, ja olin taas vapaa elämään miten vain. Se oli kuitenkin käännekohta. Mieleeni juolahti, että olin ehkä kuitenkin ansainnut elämässä hyvää. Aloin voida paremmin, ja oma asunto, opinnot ja uusien ihmisten tapaaminen nostivat vähitellen itsetuntoa. Aloin nähdä jonkin arvon itselläni.

Sitten tapasin sen ihmisen, jolle vihdoin saatoin - ja halusin - puhua kaikesta, niistä kipeimmistäkin asioista. Aloin parantua. Ja oppiessani tuntemaan hänet aloin vähitellen ymmärtää myös itseäni. Lopetin alkoholinkäytön kokonaan useaksi vuodeksi, ja sen jälkeen olen koettanut rakentaa jonkinlaista normaalia suhdetta siihen.

Olen käyttänyt vuosikausia teeskentelyyn, ettei alkoholilla ole minulle suurta merkitystä. Oikeasti sillä on ollut valtava merkitys. Siitä, että olen nyt tässä, voin luullakseni kiittää vain onneani, satunnaista järkeäni ja sattumaa - näen, että toisinkin voisi olla. Nykyisin en juo lähes lainkaan, mutta en myöskään tarvitse tiukkoja sääntöjä itselleni. Tiedostan kuitenkin, että vihaan viinaa. Ja että ymmärrän isääni ehkä liiankin hyvin. Ja että minua kuvottavat humalaiset ihmiset, jopa televisiossa. Pelkäänkö vieläkin?

Kaiken tämän jälkeen olen asettanut itseni vastakkain tiukan kysymyksen kanssa: olinko alkoholisti tajuamatta sitä? Olenko yhä? (Ensin vastasin, etten juo, mutta eivät monet muutkaan juo, joille viina on silti ongelma.) Vai olivatko kokemukseni normaalia nuoruuden ahdistusta, meneekö se kaikilla näin? Onko nykyinen suhtautumiseni vain loogista seurausta alkoholistiperheessä elämisestä? Vai onko taustalla muutakin?

Pitkän harkinnan jälkeen en sanoisi, että olen alkoholisti.

Mutta en myöskään pysty rehellisesti sanomaan, etten ole.

2 kommenttia:

Pieni Kissa kirjoitti...

Oi, valtavan rohkea ja koskettava kirjoitus. Iso voimahalaus täältä!

Möme kirjoitti...

Kiitos <3