sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Where did I sleep that night?

Siitä on kohta viisitoista vuotta. Olin pettynyt englantilaiseen jäykkyyteen ja kuljin matkoillani yhä pohjoisemmaksi, jossa maa ei ollut tammien rajaamaa peltojen tilkkutäkkiä.
- Mikset mene Edinburghiin? Siinä vasta kaunis kaupunki, ja upeita historiallisia rakennuksia, minulta kysyttiin.
Mutta minä en hakenut turistinähtävyyksiä, vaan nousin seikkailunnälkäisenä London-Glasgow-junaan Eustonin rautatieasemalta pahvimuki kädessä (one tea, please, with no milk!). Pohjoisessa ihastuin murteeseen ja likainen, pilvinen kaupunki näytti silmissäni rosoisen romanttiselta. Hyppäsin bussiin ja päätin matkustaa rannikkoa niin pitkälle pohjoiseen kuin rahat riittävät.
Kapeita kiemurtelevia teitä, rusehtavia nummia, raskaita pilviä, satoja kilometrejä matalaa käsinladottua kiviaitaa lammaslaitumien rajoina, mutkan takana pilkahtava kylmänkirkas järvi ja sen rannalla puoliksi sortunut harmaa ja sammaloitunut linnanraunio.


Poikkesin pikkukylissä, jonka valkoiseksi rapatuissa taloissa asui käsittämättömällä korostuksella puhuvia ihmisiä. Ostin reppuuni evästä ja vaihdoin bussia. Maistelin paikallisia viskejä, liikaakin. Valitsin matkakohteeni kartasta kivan nimen perusteella.

Pohjoisempana meren rannalle päästyäni kukkaro alkoi olla yhtä keveä kuin mieli, joten laskin rahat paluumatkaa varten ja ostin satamasta rasvaiset fish'n'chipsit. Kiipesin ylös jyrkänteelle katsomaan kauas meren yli.

Olin vapaa kuin taivaan lintu, mutta en kuulunut mihinkään. Enkä silloin vielä tiennyt, että ihminen rakentaa itse kotinsa. Rintaa vihloi vain määrittelemätön kaipuu, jonka tämä sykähdyttävän tuulinen ja karu merenranta vain hetkeksi vaimensi. Silti olin jollakin tavalla onnellinen sillä hetkellä itsessäni, aivan yksin ja ilman ketään, jonka kanssa olisin voinut jakaa matkani. Elämälläni ei ollut mitään suuntaa, ja siksi saatoin lähteä minne tahansa.


Myöhemmin opin kurottamaan ulospäin ja tavoittamaan toiset ihmiset. Opin pois yksinäisyydestä. Eikä minussa enää onneksi asu tuo levottomuus, joka pakotti aina lähtemään. Luulin silloin, ettei se loppuisi koskaan. Mutta nyt, juurtuneena, olin jo unohtanut koko tunteen. Kunnes eräänä iltana, kun rusehtavan maan valaisema pilvinen päivä alkoi kääntyä hämärään, radiossa soi eräs skottilainen laulu. Se on countrymainen, haikea eikä edes erityisesti mieleeni, mutta se kosketti jotakin kieltä sisimmässäni, ja palautti minut aivan yllättäen tuohon vuosien takaiseen hetkeen.

Ei kommentteja: