lauantai 7. marraskuuta 2009

Vanhempainpalvonta

Näin unta, että istuin vanhempieni kanssa pöydän ääressä ja annoin tulla täydeltä laidalta, mitä mieltä olen perheemme alkoholikulttuurista. He eivät ymmärtäneet kaikkea, mutta kuuntelivat. Välillä isän kasvoille meinasi tulla vähättelevä hymy, mutta sain terävillä sanoillani sen äkkiä pyyhittyä. Herätessä oli puhdistunut olo.

Tunteeni vanhempiani kohtaan ovat enimmäkseen vähemmän helliä. Tietysti rakastan heitä jollakin rasittavalla biologisella väistämättömyydellä, mutta heidän seurassaan lämpimät tunteet pääsevät harvoin pintaan, niin suuri on ärsytyksen aste. Minulle sopiva seurustelutiheys on puhelu enintään kerran viikossa ja livetapaaminen joka toinen kuukausi. Viimeksikin kun äiti soitti, ensimmäinen ajatus oli: "mitä nyt taas, vastahan me tässä joku päivä juuri juteltiin, eikö se riitä!"

Äiti halusi soittaa minulle, koska hänellä oli mieli maassa ja hän kaipasi piristystä. Eikä sattunut kysymään - kuten ei ikinä kysy - onko minulle sopivaa soittaa kesken työpäivän. Tällä kerralla olin nälkäkuoleman partaalla, tietokoneohjelma oli juuri sanonut sopimuksen irti ja yritin kehittää ratkaisua neuvottelemalla veljeni kanssa verkossa. Mutta kaikki se pitää tietysti laittaa jäihin siksi ajaksi, kun eläkeläisäitini suvaitsee valittaa siitä, miten hänellä on liian vähän kangasta suunnittelemaansa ompelutyöhön ja miten hänen pitäisi löytää uusi kampaaja! Pidettyäni puhelinta korvalla vartin (jatkoin samalla juttelua tekstitse veljeni kanssa ja asentelin tietokoneohjelmia) sanoin suoraan, että nyt on kyllä huono hetki, ja lopetin puhelun lyhyeen. Ei tainnut äiti saada kaipaamaansa piristystä. Ihan kuin se olisi minun tehtäväni.

Suhteeni vanhempiini ovat kyllä muuttuneet parempaan suuntaan. Huomattavastikin, kun vertaa vaikka viiden vuoden takaiseen tilanteeseen. Isälle kirjoittamani kirje on muuttanut välejämme jotenkin välittömämmiksi, vaikkei mistään puhutakaan. Ja äidin suhteen omaksumani asperger-strategia toimii. Olen yhä enemmän oma itseni heidän seurassaan, ja minua ahdistaa harvemmin.

Perheeni takia suhtaudun perhesuhteisiin ehkä inhorealistisestikin. Katson tuntemiani vanhempia ja toivon, että heidän lapsensa eivät koe vanhempiensa odotuksia ahdistavina ja toisaalta eivät kasvaessaan muutu aivan toisenlaiseksi kuin vanhemmat toivovat. Lähtökohtaisesti arvelen, että kaikki osapuolet on tuomittu pettymään.

Näin ei varmasti joka perheessä käy. Varmasti vanhemmat ja lapset voivat olla aidosti ylpeitä ja kiitollisia toisistaan. Mutta ikäviä yllätyksiä tulee varmasti puolin ja toisin, niin suuret tunteet ovat pelissä. Ajattelen myös, että vanhemman tehtävä kasvattajana on tehdä itsensä tarpeettomaksi - silloinhan vanhemmuus on onnistunutta, kun lapsi kypsyy ja itsenäistyy järkeväksi aikuiseksi. Syntymähetkestä asti lapsen tehtävä taas on irtautua vanhemmastaan. Kaikki eivät siinä onnistu, ja silloin vanhemmalle voi jäädä valheellinen ilo siitä, että lapsi tarvitsee häntä. Äitini esimerkiksi iloitsee siitä, että päätöskyvytön ja epävarma asperger-veljeni soittaa hänelle kysyäkseen neuvoa. (Minä taas iloitsen silloin, kun veljeni soittaa minulle, koska ainakaan hän ei silloin soita äidille kuin lapsi.) Todellisuudessa äitini pitäisi tuntea surua siitä, että veljeni ei kykene hoitamaan omia asioitaan ja tekemään itsenäisiä päätöksiä.

Tästä pääsenkin aiheeseen, jonka Ilona otti esille tuon edellisen kirjoitukseni kommenteissa: vanhemmuuden glorifiointiin. Ehkä perheet toimisivat paremmin, jos meillä ei olisi sellaisia perheihanteita, joita pitää oikein kansallisin juhlapäivin ylläpitää. Olen samaa mieltä Ilonan kanssa isänpäivän turhuudesta, ja äitienpäivä on mielestäni vielä pahempi. Niissä tulevat esiin yhteiskunnalliset asenteemme pahimmillaan: äiti on myyttisen hyvä hahmo, jota pitää hemmotella vaaleanpunaisin ruusuin, liikuttavin kortein ja naisellisin yöpaidoin, isä taas on kunnon kaveri lapselle, josta nähdään vain toiminnallisia tai hauskoja rooleja (lahjaksi isälle virveli, akkuporakone, poliittinen romaani, navigaattori tai sarjakuvasukat).

Yhtenä viikonloppuna vuodesta (ja muutama viikko sitä ennenkin mainoslehdissä) tämä stereotyyppisen isän hirviö ottaa vallan. Sen taakse katoaa se ihminen, jolla on suhde lapseen, ja päällepäin näkyy vain median luoma isyyden ja ennen kaikkea miehuuden ilmentymä. Samoin käy äitienpäivän kohdalla, sillä erotuksella, että äitienpäivänä korostuu nimenomaan äitiys, ei naiseus. Isänpäivänä taas isyys on toissijaista, mieheys on se mitä tähdennetään. Äidille kehotetaan antamaan lahjaksi vapaata perheestä ja kotitöistä: hierontaa, shoppailua, herkkuhetkiä. Isänpäivän lahjamainonnassa taas mies ei vaikuta perheelliseltä lainkaan isä-sanaa lukuun ottamatta.

Koskaan ei tuoda esiin sitä, että näinä päivinä voitaisiin juhlia vanhemmuutta yleisesti viettämällä lasten ja vanhempien yhteistä aikaa. Ja tarkoitan tällä nyt nimenomaan lasten kannalta laatuaikaa, en mitään tylsiä isänpäivälounaita! Jos jotakin, näiden päivien pitäisi olla lasten juhlia, ei niin, että lapset joutuvat keksimään vanhemmilleen lahjoja. Vanhempien pitäisi keksiä kivoja tapoja olla lastensa leikeissä mukana sinä päivänä. Varsinkin isien.

Minulla näköjään riittää tästä aiheesta mielipiteitä melko paljon siihen nähden, etten ole itse vanhempi, en äidin (hoivaaja) enkä isän (viihdyttäjä) roolissa.
Toisaalta olen tytär, joten minulla on paljonkin asiantuntemusta. ;-)

Oikeasti minua raastaa isänpäivässä ja äitienpäivässä kaikkein eniten ne lapset, joilla ei ole isää tai äitiä. Joko koko ihmistä ei ole, tai sitten hän ei ole lapselle läsnä. Näitä lapsia on paljon, ja heidät tehdään näinä juhlapäivinä ydinperheen ylistyksessä täysin näkymättömiksi. Millaista heille on askarrella puuttuvalle vanhemmalle korttia koulussa? Miltä tuntuu seurata monta viikkoa ulkopuolisena tätä tummansinistä/vaaleanpunaista juhlahumua? Sirotellaan vaan suolaa haavoihin, onhan nyt isänpäivä!

Ei kommentteja: