perjantai 20. marraskuuta 2009

Tähtiä harmaassa

Vajaan viikon vierailu pääkaupunkiseudulle havainnollisti taas hyvin sitä, miksi syksy on maalla kivempi kuin kaupungissa. Monesti puhutaan maaseudun pimeydestä, ja tottahan se onkin, että ilman katuvaloja täällä ollaan iltaisin kuin säkissä. Lumi kuitenkin tulee näille leveysasteille aikaisin, eikä sula pois niin kuin meren rannalla. Kuurainen maaseutumaisema on pilvisenäkin päivänä valoisampi kuin märkä lumeton kaupunki. Olin tottunut jo useiden viikkojen ajan valkoiseen metsämaisemaan, ja harmaa asvalttiviidakko oli jonkinlainen järkytys.

Muutenkin matka väsytti. Liian monta päivää vanhempien seurassa vaativat veronsa. Ensimmäinen päivä oli vielä ihan ok, mutta toisena alkoi jo rasittaa, ja kolmantena suostuin äitini kanssa kaupungille ostosreissulle, joka venyi tuntien pituiseksi piinaksi. Jatkossa koetan muistaa, ettei äitiä pidä tavata tähän aikaan vuodesta, koska yhdessäolo on käytännössä loputtoman valituksen kuuntelemista. Jos äidillä ei ole kaikki todella hyvin, häntä eivät kiinnosta muiden ihmisten asiat lainkaan, omat vaivat ja ongelmat ovat koko ajan tärkeimpänä mielessä. Hän onnistuu myös levittämään negatiivisuutta ympäristöön, mutta odottaa silti muiden piristävän häntä.

Huomasin taas edistyneeni, se oli tämän reissun hyvä anti. En ottanut henkistä vastuuta äidistäni. En pyrkinyt omalla kustannuksellani saamaan hänelle (ja sitä kautta itselleni) hyvää oloa, vaan koetin vain kestää tilanteen. Hetkittäin sorruin vanhoihin malleihin ja inhosin itseäni, mutta kokonaisuutena olin kohtalaisen tyytyväinen käytökseeni.

Mieli maassa äitini on erittäin omistava, vaativa ja takertuva. Suunnitelmani töiden teosta vierailun aikana valuivat tyhjiin, kun vanhempani vaativat vuorotellen huomiotani. Annoin heille aikaani, mutta en taantunut entiseen rooliini. Aiemmin tuo taantuminen on ollut niin voimakasta, että minun on ollut vaikea suuntautua muualle, ja ristiriita on aiheuttanut suurtakin ahdistusta ja esim. puolison laiminlyöntiä vierailumme aikana. Nyt tunsin pysyväni paremmin koossa itsessäni.

Liikaa kuormituin ainoastaan sinä päivänä, kun kävin veljeni kanssa läpi vanhoja lelujamme (jotka äiti haluaa viedä pelastusarmeijan joulukeräykseen ja kiillottaa siten omaa sädekehäänsä menetettyään toivonsa saada lapsenlapsia). Yritin pitää veljeni kiinni todellisuudessa ja estää häntä paneutumasta mekanoihin ja legoihin - muistin kyllä, että minunkin lempileluni olivat erilaisia rakennussarjoja - tiukata häneltä mielipiteitä ja muistuttaa ajan kulusta, jotta urakka joskus valmistuisi. Välillä paikalle pölähti äiti tunnelmoimaan ja muistelemaan kärsivin ilmein (eräs hänen suurista suruistaan tuntuu olevan se, että meistä tuli aikuisia, vaikka olimme muka niin ihania lapsia), välillä isä utelemaan ja kyselemään, ja molempia saimme häätää jatkuvasti pois hidastamasta touhua.

Kun siinä tilanteessa olisi vielä pitänyt ottaa huomioon puoliso ja yhteiset iltasuunnitelmamme aikatauluineen, en kyennytkään enää kantamaan vastuuta. Onneksi puoliso huolehti, että aikataulumme pitivät, ja vasta illalla ystävien luona tajusin päivän rankkuuden. En ollut ottanut huomioon, että lapsuuden leluista luopuminen voi olla minullekin henkisesti rankkaa, niin tietoinen olin ollut muiden perheenjäsenten tunteista. Olisin voinut kuunnella enemmän itseäni - ja myös sitä lähintä ihmistä - eteenpäin paahtamisen sijasta.

Koin kyllä ihania nostalgian hetkiä laatikkojen äärellä. Löysin aarteita, joitakin otin talteen ja joistakin luovuin haikeana. Olen esineisiin kiintyvä tyyppi, ja lapsuuteni määrittyy mielessäni pitkälti tavaroiden kautta. Sain myös yhteyden vuosien takaiseen minään: erään pahvilaatikon pohjalla oli jo kadonneeksi luulemani rasia, johon olin lapsena piilottanut vanhoja markan seteleitä ja rahauudistuksen myötä muitakin rahoja. Teininä olin sitten kätkenyt rasian tähän pahvilaatikkoon, jotta sitä ei löytäisi kukaan muu. Vanhat kolikot ja setelit olivat kiinnostavia, mutta onnelliseksi tulin siitä, että löysin minut.

En ollut vuosien saatossa kadonnut.

Ei kommentteja: