maanantai 26. lokakuuta 2009

Tassuttelua hämärissä

Sisältä näyttää, että alkaa jo hämärtää, ja tulee kiire. Ulkona onkin vielä valoisaa, vaikka sataa tihuttaa ja sumu leijuu elävänä notkelmissa. Harmaa ilma on kosteanviileä ja ensimmäinen syvä hengenveto helppo. En muista, milloin olen viimeksi hakenut vanhaa ystävääni lenkille.

Ystävällä on kuitenkin parempi muisti. Hännänheilutus ja yleinen touhotus paljastaa, että tämä kaveri tunnistaa lenkkivaatteeni eikä luule minun tulleen kyläilemään. Malttaa silti olla vetämättä, niin monta kertaa olemme yhdessä kuljeskelleet, että olemme oppineet toistemme toiveet.

Komentaa ei paljon tarvitse. Se osaa kiertää aurauskepit oikealta puolelta, varoa autoja ja pysyä kuulolla. Metsätiellä irrotan hihnan ja kiellän menemästä kauas. Pää kääntyy hieman kuin vastaukseksi, kyllä se kuuntelee ja tottelee. Luotettava tyyppi. Katselen sen menoa ja tajuan, että se on tullut jo vanhaksi. Kävely on hitaampaa. Lonkat vaivaavat.

Äkkiä kaveri on jäänyt taakse. Käännyn katsomaan, kun se kiskoo risukosta isoa karahkaa heitettäväksi. Istuu alas halko hampaissaan ja kallistaa vähän päätä - se osaa olla vetoava! Nyt ei leikitä kepillä, lääkäri kielsi, minä pahoittelen ja koetan innostaa muihin leikkeihin. Välillä sen on silti varmuuden vuoksi pysähdyttävä, istuttava ja kysyttävä varmuuden vuoksi vielä, eikö sittenkään. Harmittaa.

Kosteassa metsässä on hiljaista, kuuluu vain meidän molempien tasainen puuskutus. Ja äkkiä metallinkaikuiset huudot, kun kuusi joutsenta lentää täydellisessä symmetriassa ylitsemme. Niiden tulosuunnassa olen erottavinani sumuisen pellon laidalla valkoisia pisteitä.

Alkaa hämärtää, kohta erottuu vain vaaleiden lehtien mosaiikki metsänpohjalla. Varjopaikoissa on ensilumen rippeet. Satelee, ja nostan katseeni suoraan ylös, jossa sorjat tummat oksat piirtyvät grafiitinharmaata taivasta vasten. Silmut erottuvat selvästi, ensi kesän lehdet kuoreen käärittyinä.

Pieni onnellisuus hiipii rintaan. Jatketaan vielä vähän aikaa, eikö vain, kysäisen, ja saan vastaukseksi iloisen hännänheilautuksen. Metsäpolku vaihtuu hiekkatieksi, ja kun alkaa olla niin pimeää, ettei enää näe, on aika kääntyä kotiinpäin.
Kiipeämme viimeistä mäkeä molemmat naama virneessä ja tassut kuraisina.