maanantai 5. lokakuuta 2009

Neljässä osassa

Hahmottaisin nyt elämäni näin: työ, harrastukset, sosiaalinen elämä, blogi. Ja tuntuu, että elämääni mahtuu neljästä tekijästä aina kerrallaan vain kolme erilaisina yhdistelminä, jokin neljästä jää aina pois. Viime viikko oli töiden kannalta sopivan kiireinen, vietin synttäri-tekosyyllä hyvin sosiaalista elämää ja ehdin soitella pianoa ja aloittaa taas italiantunnit. Blogiin ei yksinkertaisesti jäänyt aikaa. Tällä viikolla työt vain lisääntyvät, haluan ehtiä kerrata verbien taivutuksia ja ehdottomasti haluan taas blogata, joten sosiaalisesta elämästä on tingittävä. Huoh. Ja sitten taas kun sattuu hiljaisempi viikko töiden puolesta, ehdin nautiskella kaikista noista kolmesta muusta osa-alueesta.

En silti valita, olen viettänyt todella kivoja päiviä ihanien ihmisten kanssa, työ on ollut vaativuuden lisäksi palkitsevaa ja kaikenlaisessa luovassa harrastamisessa on jotakin voimaannuttavaa. Lisäksi olen saanut muutakin ajateltavaa kuin hiilihydraattien imeytymisnopeudet ja elimistön insuliinitasot, mikä on hyvä. Salilla on myös nostettu rautaa oikein kunnolla, alan tottua tähän uuteen voimanorsun identiteettiin.

Paljon on tuo asia kuitenkin pyörinyt mielessä, ja päätin siksi siirtää esimerkiksi puutarhaprojektit suosiolla myöhemmäksi. Tämä vaatii nyt kaiken ajatusenergiani. On suunnattoman huojentavaa, ettei minulla tosiaan ole enää mitään vastuutehtäviä tai velvollisuuksia, koska nyt niihin ei olisi voimia. Tarvitsen oikeasti enemmän aikaa itseni hoitamiseen ja hyvinvointiin kuin olin luullut. Toisaalta olen kaikki nämä vuodet laiminlyönyt omasta hyvinvoinnista huolehtimista melkoisesti. Liikun ja syön toki terveellisesti, mutta se on pitkälti puolison ansiota - en ole oikeasti koskaan oikein kuunnellut elimistöäni ja itseäni. Sitä pitää näköjään opetella ajan kanssa.

Mietin myös paljon, miten nämä hormonit pyörittelevät minua ja psyykettäni. Testosteroni lisää kilpailuviettiä ja myötävaikuttaa seksuaaliseen suuntautumiseen jonkin tutkimuksen mukaan. Mietin myös esimerkiksi, tekeekö juuri se minut niin immuuniksi muiden söpöinä pitämille vauvoille ja koiranpennuille. Olen hetkittäin kokenut olevani todella epänormaali ihminen, koska tällaisen olennon nähdessäni minussa ei yleensä liikahda mikään. Aivan sama vaikka näkisin kiven tai automarketin. Tietysti kiinnyn syvästi tuttuihin lapsiin, kun opin tuntemaan heidät, mutta yleisellä tasolla en pysty yrityksestä huolimatta herkistymään. Sitten vain ärsyynnyn. Olisi hyvä ajatus, että minussa ei vain kaikki ole hormonaalisesti aivan kohdallaan. :-)

Pää on ajatuksista raskas ja pehmeänpehmeä tyyny kutsuu.

Ei kommentteja: