tiistai 22. syyskuuta 2009

Talonvaltaus

Vanhemmillani on mielipiteitä. Jopa siinä määrin, että heidän mielestään on vain yksi oikea tapa hoitaa jokin asia, ja se on heidän tapansa. Tästä seuraa, että he ovat kärkkäitä neuvomaan kaikille muille, miten asiat pitää tehdä, tai neuvominen on pikemminkin suorastaan velvollisuus, muutenhan kaikki menisi pieleen. Heidän pitää siis olla tikkana joka paikassa valvomassa ja ohjaamassa. Varsinkin isä on tällainen.

Tajusin tänään, että vaikka minä ja veljeni jouduimme tekemään lapsena ja nuorena todella paljon töitä kotona ja varsinkin uuden talon rakennustyömaalla, emme koskaan saaneet mitään vastuullista hommaa, jossa olisi pitänyt itse ratkoa ongelmia ja tehdä päätöksiä. Meillä oli aina tiukka ohjeistus, ja työt olivat mekaanisia. Olen esimerkiksi kantanut satapäin tiiliä pinosta toiseen. Ja se, mihin tiilipino tehdään ja miten, oli tarkoin säädeltyä. Välillä isä kävi tarkistamassa, että kaikki sujuu niin kuin pitää, ja palkaksi saimme pari markkaa pinolta.

Lapsuuteni oli kyllä melkoinen työleiri, mitä olen jälkeenpäin pitänyt suurena vääryytenä ja syynä sosiaalisten taitojen heikkouteen meissä molemmissa lapsissa (liian vähän aikaa kaverisuhteille), mutta ehkä ongelma onkin ennemmin työn laadussa kuin määrässä. On kuvaavaa, että kotitöistä mieleisin lapsena minulle oli pöydän kattaminen, koska sain taitella lautasliinat aivan oman pääni mukaan. Minusta tuli innokas lautasliinojen taittelija, opettelin monimutkaisia malleja, joilla hain huomiota vanhemmiltani. En tietenkään saanut vaikuttaa siihen, millaisia lautasliinoja meille ostettiin. Joulusiivouksen aikaan olin ylpeä, kun teini-iässä sain vastuulleni kirjahyllyn ja kirjojen imuroinnin, koska se oli huomattavasti vastuullisempi homma kuin vaikka ovien pyyhkiminen.

Nyt tämä järkyttää. Tähän päivään asti olen vanhempieni luona aika pitkälti taantunut sellaiseen tumput suorina odotteluun, kunnes neuvotaan. Eikä neuvoja tarvitse odotella kauan, eikä edes pyytää, kyllä niitä suolletaan kahden vanhuksen voimin koko ajan. (Veljeni on myös tällainen passiivinen, ja sitten vanhempani ihmettelevät hänen oma-aloitteisuuden puutettaan.) Tämä pätee muuhunkin elämässä - jos ei ole käyttöohjeita tai opettajaa, on erittäin vaikea aloittaa mitään uutta. Sitä on nostanut riman yhtä korkealle kuin isä on sen aikoinaan asettanut: jos ei ole asiantuntija, pitää ainakin toimia asiantuntijan ohjeiden mukaan.

Nyt olen vanhempieni asunnossa heidän ollessaan poissa ja hahmotan selkeästi tämän kuvion. Olemme puolison kanssa keittiössä, kun sotku kirvoittaa oivalluksen. Luulen näet ensin, etten osaa laittaa astianpesukonetta pesemään - olenhan aina vain hoitanut täyttöä ja tyhjennystä, en koskaan vastuullista varsinaista käyttöä. Sama pätee kaikkeen muuhunkin tässä talossa, jota autoin rakentamaan, mutta joka ei koskaan tuntunut kodilta. Vanhempien poissaolo ja puolison hämmästyneen epäuskoinen ilme auttavat näkemään vihdoin asiat oikeissa mittausuhteissa, aikuisen näkökulmasta. Tottakai minä osaan käyttää astianpesukonetta, niissähän on kaikissa sama toimintaperiaate! Ja täytänkin koneen mahdollisimman epäloogisesti ja aivan väärin!

Aloin vallata tilaa itselleni. Järjestelin tavaroita mieleni mukaan, käytin laitteita neuvoja kyselemättä, otin jopa isän puolipyhät paistinpannut käyttöön laittaessani ruokaa. Olo on hurmaavan kapinallinen. Nämä ovat pikkuasioita sinänsä, mutta ne muodostavat valtavan kokonaisuuden, jossa minä en ole saanut tilaa olla oma itseni. Nyt teen täällä mitä haluan! Hah! Ja heti on kotoisampaa.

1 kommentti:

Pieni Kissa kirjoitti...

Ihi, kapinallisuus on joskus hauskaa! :)