sunnuntai 6. syyskuuta 2009

Taistelukutsu

Nyt olen lukenut Marklundin ja Snickaren kirjan loppuun ja tiedän mitä haluan. Kirjassa todetaan aivan oikein, että voidakseen saavuttaa jotakin, on selvitettävä itselleen, mitä tavoittelee, jotta osaa tehdä valintatilanteissa oikeat päätökset.

Haluan eroon tästä mielistelevästä ja hyväksyntää hakevasta asenteesta. Sen sijaan haluan olla jämäkkä ja vakavasti otettava. Haluan että minua kuunnellaan ja kohdellaan asiallisesti. Haluan olla sellainen, joka kyseenalaistaa vallitsevia asenteita ja näkemyksiä ja joka haastaa ennakkoluuloja, koskivatpa ne sukupuolta, seksuaalisuutta, ihonväriä tai mitä tahansa muita ihmisen ominaisuuksia. Haluan, että yllättävät asenteelliset kommentit eivät enää jätä minua hämmentyneeksi ja sanattomaksi, vaan että pystyn näkemään taustalla olevia tekijöitä ja tuomaan niitä näkyviksi.

Olen harjoitellut tunneälyä, olen selvitellyt tunnelukkojani, olen perehtynyt laajalti yhteiskunnassa vallitsevaan epäoikeudenmukaisuuteen. Nyt on aika alkaa soveltaa teoriaa käytäntöön. Minulla on kaikki tarvittavat eväät, nyt on vain oltava rohkea, harkitsevainen ja sinnikäs.

Heikkoutenani on ehdottomasti suuri empatian kykyni. Joissakin tilanteissa se on vahvuus, mutta enimmäkseen minulle on haittaa siitä, että ymmärrän ja pyrin ymmärtämään toisia ihmisiä, heidän heikkouksiaan ja vaikuttimiaan niin hyvin. Minulle on jo lapsena kehittynyt tuntosarvet, joilla tunnustella toisten ihmisten minuutta ja toiveita, jotta voisin täyttää nuo toiveet ja odotukset mahdollisimman hyvin. Osittain se johtuu alkoholistiperheessä kasvamisesta. Jatkuva ulospäin kurkottelu on saanut minut hylkäämään ja unohtamaan omat tarpeeni ja tunteeni, käyttäytymään epävarmasti ja sovittelevasti ja pienentämään omaa painoarvoani maailmassa.

Suomeksi sanottuna: olisi paljon helpompi kyseenalaistaa, jos ei ymmärtäisi niin hyvin. Esimerkki: eräs tuttavani ihmetteli erään verkkoyhteisön keskustelussa, miksi miehet haluavat aina ostaa autoja. Aina ja kaikkialla, hän totesi, ja mietti vitsaillen, ovatko miehet tyhmiä.

Tällaiset kommentit ovat juuri niitä, joista hämmennyn täysin. Alan miettiä, onko kyseinen ihminen tosissaan; ajatteleeko hän oikeasti näin. Eikö hän itse ole kiinnostunut autoista tai eikö hän muka tunne miehiä, jotka eivät ole? Sitten suutun omasta puolestani - kyllä minäkin olen kiinnostunut autoista, vaikka olen nainen, ja mielelläni ostelisin useamminkin auton. Seuraan uusia malleja ja katselen automainoksia sillä silmällä. Loppujen lopuksi en keksi mitään nasevaa kommenttia, ja olen hiljaa. Soimaan itseäni sitten jälkeenpäin.

Jos en ymmärtäisi, että tuttavani viittaa yleisesti käytettyyn kahtiajakoon miesten ja naisten välillä sekä stereotypian mukaisiin miesten kiinnostuksenkohteisiin, olisin keksinyt hyvän kommentin: "Ketkä miehet?" Niinhän tuossa tilanteessa oikeasti pitäisi kysyä. Ja jos tuttava siihen vastaisi, että miehet yleensä, voisin kertoa, ettei ole olemassa mitään sellaista kuin "miehet yleensä". Jos hän vastaisi, että hänen tuntemansa miehet, tai vaikka että vain hänen oma miehensä, silloin voisi muistuttaa, että miehet eivät ole mikään yhtenäinen ryhmä ja että on kohtuutonta yleistää.

Ryhmän "miehet" ja ryhmän "naiset" sisältä löytyy enemmän vaihtelua kuin sukupuolten väliltä. Miksi emme näe tätä? Miksi haluamme itsepintaisesti pitää kiinni vanhanaikaisista, omilta vanhemmiltamme opituista stereotypioista, jotka vahingoittavat kaikkia, ja siirrämme niitä vielä omille lapsillemmekin? Me voisimme katkaista tämän ketjun. Me voisimme antaa lapsillemme vapaamman ja tasa-arvoisemman tulevaisuuden. Se edellyttää vain sitä, ettemme niele purematta niitä yleistyksiä, joita maailma on tulvillaan, vaan lähdemme liikkeelle yksilöistä.

Minä aloitan nyt. Kohti sanavalmista tulevaisuutta.

Ei kommentteja: