tiistai 8. syyskuuta 2009

Piano

Puukannella on vähän pölyä, vain vähän, ja se on nostettaessa lämmin ja vakaa. Koskettimet ovat kiiltävän viileät, valkoiset ja sysimustat, onneksi eivät norsunluuta tässä modernissa maailmassa, huomaan ajattelevani ohimennen, ennen kuin silmät tempautuvat selaamaan nuottivihkoja. Irtolehtiä putoilee lattialle, nostelen niitä kärsimättömänä, oikea käsi tapailee melodiaa, mitenkäs tämä meni, entä mikä tämä on. Luen musiikki-italiaa puoliääneen, nyt vihdoin kieltä ymmärtäen, ja hengähdän avatessani taitetun ja teipatun nuottilehtinipun: näin monta sivua, seitsemän, kahdeksan, näin vaikeaa, osasinko tämänkin? Katse vaeltaa hämmentyneenä nelisoinnuilla ja juoksutuksilla, jotka kiirehtivät nuottiviivastolta toiselle. Kyllä osasin, pienet lyijykynänjäljet joissakin kohdissa todistavat: tätä soitit, tämän ylennetyn d:n merkkasit, jotta muistat, tässä kohtaa piti hidastaa, tässä kunnon staccato. Lasken vuosia, melkein kaksikymmentä, ei voi olla totta? Ei sentään olekaan, kuusitoista vain, hirveän paljon se on kyllä sekin. Siihen asti sormet juoksivat vilkkaasti koskettimilla, ja sitten se loppui.

Chopinin masurkkojen välistä putoaa nippu papereita, ne leviävät lattialle kevyesti kuin muistot. Haa! Hymy nousee väkisin huulille. Asteikkomonisteita, sormijärjestyksineen, miten näitä tankattiin tutkintoihin, miten joidenkin sormijärjestys oli ihanan looginen, toiset vaikeita poikkeuksia, kuusi ylennystä, miten se meni, ja joukossa Es-duuri, kuin vanha ystävä, lempisävellajini. Vasen käsi on kömpelö, hidas, voimaton, ei taivu näihin kadensseihin eikä soita asteikkoa kauniin tasaisesti. Pitää hidastaa, pitää malttaa! Vähitellen. Nyt opettelen nämä uudelleen, vapaaehtoisesti. Ja samassa hetkessä olen taas opiston tyhjänkoleassa valkoisessa huoneessa, neljä ihmistä istuu toisella puolella huonetta kylmänkriittisinä, nuotit ovat ovensuussa mustassa laukussa (se on turva) ja nyt pitää muistaa. Kädet tärisevät, vedä syvään henkeä. Muistat kyllä. Osaat tämän. Ensimmäinen kappale on se hiton Hatsaturjan, nopea kuin mikä, mutta sitten päästään Bachiin, ja sitä on treenattu, sitten ei ole hätää.
Läpi meni, sekin tutkinto, ja tämän jälkeen en enää soita. En osaa, en kyllin hyvin. Eikä ole aikaakaan.

Monta vuotta ilman tätä tunnetta, kun paperilla olevat kaaviot muuttuvat ääneksi kuin matemaattisten lakien ohjaamina. Koskettimien geometriaa.

Kun sitten sain pianoni takaisin, kuin rakastetun, se kolautti siirrettäessä reiän uuteen lattiaan, mutta ei silti soinut. Virittäjä sanoi, että hyvässä kunnossahan tämä on, kannattaa pitää soittamalla nyt vireessä. Mutta en soittanut. Ei ollut aikaa. Kaikki muu meni edelle, oli liian kiire suorittaa elämää. Velvollisuudet kutsuivat, vapaa-aika oli vähissä, eikä sitä sopinut tuhlata pianopallilla istuskeluun. Piti päteä ja saada arvostusta, kerätä kannuksia. Sitten joskus, sanoin itselleni. Sitten kun on enemmän aikaa. (Joskus kokeilin vähän, osaisinko, ja taitojen ruostuminen lannisti. Valitsin helpon kappaleen ja soitin sitä hetken salaa, kunnes vasemman käden vaikea sointukuvio sai jumittumaan ja lopettamaan. Pitää mennäkin tästä jo siivoamaan keittiö.)

Onneksi toissapäivänä sattui kylään ystävä, jonka kanssa tuli puhetta musiikista. Kuulin itseni sanovan, ettei ole ollut aikaa soittaa. Ja että pitäisi harjoitella järjestelmällisesti, jotta saisi taidot takaisin.

Ja sitten se kirkastui: nyt on aikaa.

Ja sitten tämä hetki, tämä harmonia, nämä kädet koskettimilla. Kaikki tämä musiikki minussa kätkettynä.
Se tyttö, joka olin kuusitoista vuotta sitten ja joka osaa soittaa.