perjantai 18. syyskuuta 2009

Perjantain rauhoittavaa pörinää

Pää on ollut täynnä arkipäivän asioita niin, etten ole jotenkin kyennyt ajattelemaan muuta ja kirjoittamaan. Enkä jostakin syystä ole sitten avautunut niistä arkiasioistakaan. Olen innostunut/hermostunut aika monista jutuista, eteisen sisustamisesta, puutarhan rakennetöistä, hoitamattomista asioista, reissuista, rahasta ja yrityksen verotuksesta, lehtikaalisadon säilömisestä jotenkin, kauniista säästä, lemmikkien terveysongelmista. Kaikki tuntuu myttäytyvän päässä palloksi, jota on vaikea purkaa.

Kuitenkaan en pidä itseäni stressaantuneena - vaikka todennäköisesti olenkin - koska tämä tunne poikkeaa niin paljon aiemmasta stressistä. Suhtaudun jokaiseen yksittäiseen asiaan eri lailla kuin ennen. Sallivammin, painostamatta itseäni ja muita.

Yhtäkkiä, kun pysähdyn kuulostelemaan tätä tunnetta, miten nämä kaikki asiat täyttävät mielen vähän hallitsemattomalla tavalla, kun ei ole niitä tehtävälistojakaan muistin tukena enkä halua niihin turvautuakaan, sisällä kaiken päivää pörrännyt kärpänen istahtaa otsalle oikean silmän yläpuolelle. En huitaisekaan sitä pois, vaan suljen silmät ja tunnen, miten kaikki ruumiini hermopisteet suuntautuvat tuohon kohtaan: kevyet ja silti selkeät jalat otsallani tapaillen ihoa. Tunnen, miten otsa siliää, hartiat rentoutuvat, ja samanaikaisesti kaikki nuo kuusi pienenpientä jalkaa painavat kevysti oikean kulmakarvan yläpuolelta niin että päässä alkaa suorastaan pauhata. Kaikki tunto minussa siirtyy hetkeksi tuohon yhteen kohtaan ja tiivistyy siihen.

Sitten kärpänen lennähtää pois, silmät aukeavat, auringossa huojuvat puut ikkunan takana. Jotenkin helpompi hengittää. Kärpäsen suorittama minirentoutus.

Olen nähnyt öisin unia vanhemmistani, ja välillä herännyt kesken unien ihan sekaisin. Yhtenä yönä räyhäsin isälleni siitä, että hänelle ei ikinä riitä mikään, että minä tai mikään minussa ei kelpaa. Valveilla ollessa asia ei tunnu ollenkaan niin yksioikoiselta. On totta, että isä on perfektionisti, ja esimerkiksi toisten työn jälki ei hänelle yleensä koskaan kelpaa. Pitää alistua siihen, että jotakin tehtyään hän menee tekemään sen uudelleen, paremmin. Mutta ei se ole näin yksioikoista: koska minulla on vaativa isä, minusta on tullut pakkomiellyttäjä?

Minun ja isän suhde menee syvemmälle kuin pelkkään riittämiseen.

Minusta tuntuu, että olen aina osannut saada isän onnelliseksi.
Jokin perustava minussa ilahduttaa ja koskettaa häntä syvältä. Ehkä se on jokin samanlaisuus, en tiedä. Se ei perustu tekoihin. Silti se tulee teoissa ilmi - ja tavassamme olla yhdessä. Silloin kun isä on selvin päin, ja vaikka vain luemme lehteä yhdessä tai juttelemme, tunnen suurta tyytyväisyyttä ja arkista iloa. Mitä pidemmälle olen työstänyt isän alkoholismia, sitä selvemmin tiedostan tämän oman tunnetilani. Ehkä isä tuntee samoin?

Olin kerran lapsena isän kanssa ulkomailla. Tunsin itseni niin erityiseksi, kun pääsin matkalle kahdestaan isän kanssa. Odotimme puoli päivää keski-eurooppalaisella lentokentällä, kun lento oli vaarassa peruuntua ja myöhästyi tunti toisensa jälkeen. Isä oli niin hermostunut että poltti piippua, mitä en ollut montakaan kertaa nähnyt hänen tekevän, mutta minulla oli maailman turvallisin olo ja viihdyin mainiosti. Se oli loistoreissu, ajattelen vieläkin, vaikka ei varmaankaan heikkohermoiselle isälleni, jolla oli vilkas ja kyseleväinen tyttölapsi viihdytettävänä jättimäisellä, ruuhkaisella lentokentällä. :-)

Ei kommentteja: