maanantai 14. syyskuuta 2009

Mennyt

Putoilevien lehtien lomassa syksy hiipii lähemmäs pehmein tassuin. Iltapäivän valo painaa kaiken yllä raskaana ja keltaisena. Vain lehtikuusien vielä keveinä valuvat oksat jäävät syvänvihreinä ja majesteettisina uhmaamaan piteneviä varjoja. Elämä virtaa alaspäin, kohisee juuriin, jättää ruskan lehdet jälkeensä kuin kirjeen.

Rastaat ovat kaikonneet pihlajista, marjaiset oksat eivät liikahdakaan. Poimin hiljaisuudessa sylin täyteen korujen lailla säihkyviä krassinkukkia, punaisia, keltaisia, oranssinkirjavia, niiden terälehtiä ei voi kuvata sanoin, niiden silkkisyyttä ja haurasta keveyttä, kuin kasvavia perhosia, tai kuin kesäiset tuoksuhernekimput.

Hetken se viipyy kasvoilla ja saa sulkemaan silmät, hennon violetti tuoksuva muisto toisista kukista toisena päivänä.
Sitten krassien kirjava, voimakas, maahan uumeniin asti ulottuva tuoksu peittää kesän.

What remains in time that didn't fade away?
Sometimes I need to see
The way it used to be

Ei kommentteja: