perjantai 11. syyskuuta 2009

Kultaisen käskyn kahleissa

Ongelma on nähdäkseni siinä, että eläydyn liikaa toisen ihmisen asemaan. Toimin heitä kohtaan niin kuin haluaisin itseäni kohtaan toimittavan. Olen sisäistänyt jotkin kasvatuksen ja kirjallisuuden tuputtamat mallit siis liian hyvin. Tai sitten tuo ns. kultainen käsky on ollut motivaattori sille toiminnalle, jota jo harrastin, eli olen kääntänyt miellyttämisentarpeeni järkisyillä perustelluksi toisten huomioinniksi.

Sinänsähän ei ole mitään pahaa siinä, että kohtelee toisia ihmisiä hyvin. Ongelmaksi se muuttuu siinä vaiheessa, kun se on pakonomaista. Ja kun ei enää tajua, että muut ihmiset a) eivät ole sellaisia kuin minä, b) eivät välttämättä kaipaa tällaista kohtelua tai c) eivät ansaitse hyvää käytöstä.

Olin eilen jumpassa, jossa en aio alkaa käydä. Olin jo aiemmin päättänyt, etten aio tänä vuonna liittyä voimisteluseuraan ollenkaan vaan nauttia täysillä siitä, että pimeinä syys- ja talvi-iltoina saan jäädä kotiin. En ollut ennen käynyt kyseisen ohjaajan tunnilla, mutta hän oli ihan mukava (= jossakin määrin samastuttava - mielenkiintoista muuten, että samastun mukaviin, reippaisiin ihmisiin, tätä pitää pohtia vielä lisää) ja pyysi palautetta tunnin jälkeen. Koska en aio käydä ystävieni kanssa tunnilla jatkossa vaan tulemme kaikki loistamaan poissaolollamme (ja olemme sen verran iloinen ja taitava joukko, että sen puutteen huomaa), menin kertomaan, että vaikka en aio alkaa käydä jumpassa, tunnissa oli hyviä asioita, kuten lihaskuntoliikkeiden monipuolisuus.

Tiesin siinä tilanteessa, että toteutan nyt vanhaa käyttäytymismallia. TIESIN SEN. Mutta en silti voinut olla toimimatta niin. Koska ohjaajalle tulisi ehkä paha mieli, kun emme jatkossa ilmaantuisikaan. Hän ehkä miettisi, mikä tunnissa tai hänessä on vikana. Ja häntä harmittaisi, että ei anneta palautetta vaan jäädään vain pois tunnilta. Toisin sanoen käyttäydyin niin kuin olisin itse ohjaajana halunnut jumppaajien käyttäytyvän. (Lisäksi asiassa painoi se, että olen entinen seuran puheenjohtaja, ja ohjaaja olisi saattanut tietää sen. Lipsuin siis myös vähän vanhaan rooliin, jossa muiden ei toki tarvitse antaa palautetta, mutta minun tarvitsee, koska se on jostakin kosmisesta syystä minun vastuullani. Kävi ilmi, että ohjaaja ei tiennyt sitä vaan piti minua tavallisena rivijumppaajana, mikä oli sekä helpottavaa että hieman hämmentävää, vaikka aivan asiallista.)

Nyt on morkkis. Ei niinkään tästä yksittäisestä kerrasta, vaan periaatteesta. Että tämä on niin tiukassa. Etten pysty tilanteissa valitsemaan, miten toimin, vaan minua ohjaa tällainen pakkoajattelu. Aikaisemmin olen sulkenut silmäni tältä ja tarkastellut aina vain yksittäisiä kertoja, joissa ei toden totta ole mitään pahaa tai edes mitään kummallista.

Sanotaan se nyt ihan suoraan: en halunnut, että ohjaaja suuttuu minulle. Miten tämän voisi järjellä perustella, en tiedä. Mutta jos olen oikein rehellinen itselleni, se on se syvimmällä pohjalla oleva ajatus, joka minut ajaa käyttäytymään näin. Miksi pelkään, että minulle suututaan?

Tuli mieleen parin vuoden takainen tapaus, jossa isä suuttui minulle erään väärinkäsityksen takia. Hän loukkaantui, vaikka syy ei ollut mielestäni minussa. Suuttumisensa hän ilmaisi mököttämällä ja vetäytymällä, olemalla kylmä ja etäinen. Yllätyin itsekin omaa reaktiotani: olin lähes epätoivoinen tarpeessani saada isä ymmärtämään, ja minua itketti niin kovasti, että oli vaikea puhua. Ja kyse oli kuitenkin arkipäiväisestä asiasta, ei mistään isosta jutusta.

Tässä voi olla jokin vihje käytökseeni. Yritän muistella, milloin isä olisi aiemmin suuttunut minulle, enkä muista. Eikö hän tosiaan ole suuttunut minuun nuorempana kovin usein, vai olenko tullut sille yliherkäksi aikuisena? En muista. Vai onko hän ilmaissut suuttumuksensa aiemmin eri lailla, motkottamalla suoraan, ei vetäytymällä pois?

Pelkäänkö menettäväni toisen ihmisen, jos hän suuttuu minuun?

Ei kommentteja: