maanantai 31. elokuuta 2009

Vaaraton

Kerroin terapiassa hyväksynnän hakua koskevia huomioitani. Olen aina tiennyt haluavani olla mukava ja pidetty, mutta vasta hiljattain tajusin, miten täysin riippuvainen olen muiden ihmisten hyväksynnästä. Siinä ei ole edes kyse tietoisista valinnoista vaan kyseenalaistamattomista, kaikenluotaavista ja syvällepainuneista tuntemuksista. Hyväksynnän haku on saanut minut nöyristelemään, toimimaan itseäni vastaan, kaveeraamaan väärien/mitättömien/merkityksettömien ihmisten kanssa, ahdistumaan, häpeämään ja tuntemaan itseni vieraaksi ihmiseksi. Hyväksynnän haku on johtanut itsesyytöksiin ja -vihaan.

Tietysti jokainen on enemmän tai vähemmän sosiaalinen eläin, jonka on voitava tuntea itsensä pidetyksi. On kuitenkin eri asia, jos hyväksynnän hakeminen aiheuttaa epäloogista ja oman järjen ja tahdon vastaista toimintaa.

Pahimmillaan voi muuttua ihmiseksi, jonka koko olemus julistaa: olen vaaraton, olen mukava, minusta ei ole vastusta, haluan olla kaikkien ystävä.
Miten helppo uhri tällainen ihminen on kenelle tahansa?

Sinulle on tärkeää, että kaikki ihmiset pitävät sinusta, jopa ventovieraat. Pyrit olemaan muille mieliksi. Vaikka et pitäisi jostain henkilöstä, haluat kuitenkin että hän pitää sinusta. Pyrit miellyttämisellä siihen, että sinut hyväksyttäisiin tai että saisit tunnustusta. Näin koet itsesi arvokkaammaksi.

Olen tullut tietoisemmaksi tuosta nöyristelevästä, hyväksyntää hakevasta minästäni. Se kuvottaa minua, koska tajuan, millaisissa kahleissa kuljen. Että minä - vahva itsenäinen aikuinen nainen - tosiaan olen sellainen ihminen, joka kulkee ruokakaupassa hymyillen hämmentyneesti koko ajan. Tiedostamattaan. Jotta kaikki tietävät heti, että olen Ihan Kiva Tyyppi, joka vielä taittaa kaikilta kriittisiltä sanoiltaan terän naurahtamalla rauhoittavasti samalla. Onpa onni, etten voi seurata itseäni filmiltä!

Käytin terapiassa esimerkkitapauksena taannoista tapausta Matkahuollon tiskillä. Olen hakemassa pakettia, ensimmäistä kolmesta tilaamastani. Olen tilaillut vaatteita, joista suuren osan aion palauttaa, haluan vain nähdä ne livenä. Tiskin toisella puolella on tympeä, valittava nainen, jonka kahvihetken olen juuri keskeyttänyt. Minulle tehdään selväksi, miten kaikenkaikkiaan työlästä tällainen pakettien välittäminen on. Löydettyään vihdoin pakettini ja veloitettuaan minulta suurehkot toimituskulut sisältävän summan nainen huikkaa kyllästyneeseen sävyyn lähtiessäni: "Toivottavasti ovat sopivaa kokoa, niin ei tarvitse sitten lähetellä edestakaisin!"

Olen havainnut, että ihmiset yleisesti reagoivat tähän kertomukseen pöyristyneen epäuskoisesti. Päivitellään surkeaa asiakaspalvelua, viallista asennetta ja sitä, eikö Matkahuollon tehtävänä nimenomaan ole välittää paketteja. Kenenkään mielestä ämmällä ei ollut mitään varaa valittaa, ja ilkikurisimmat toivovat, että paketeistani ja palautuslähetyksistäni koituu mokomalle nurisijalle mahdollisimman paljon työtä.

Järjellä minäkin ajattelen näin. Mutta poistuin tilanteesta ristiriitojen repimänä. Vaikka nainen oli minunkin mielestäni vastenmielinen, asiakaspalveluun täysin soveltumaton kitisijä, päällimmäisenä oli vain yksi, ahdistava ajatus: pakettirumbani takia tuo nainen tulee vielä suuttumaan minuun, enkä minä tahdo kestää sitä.

Raivostuin itselleni: mitä vitun väliä sillä on?! Mutta järkipuhe ei auttanut, olin ahdistunut siitä ristiriidasta, että väistämättä aiheutan hankaluuksia ja epäsopua. Harmonia, jonka illuusiossa haluaisin elää, on särkynyt.

Tajuatteko, miten naurettavaa tämä on? Hyvinvointini ja mielenrauhani oli nyt ripustettu tuon tympeän ämmän varaan. Tai kenen tahansa ihmisen varaan, jonka kulloinkin tapaan. Olin käyttäytynyt tilanteessa hyväntuulisesti ja naureskellen pehmittääkseni toisen ihmisen tylyyttä, ja häpesin sitä jälkeenpäin. Ahdistus vaivasi monta tuntia tapauksen jälkeen, mikä saa minut inhoamaan itseäni heikkoudesta. En voinut ratkaista ristiriitaa mitenkään kaikkien eduksi.

Järjellä tajuan, miten turhaa ja voimiakuluttavaa tällainen on. En halua olla tällainen ihminen! Haluan olla sellainen, jonka minuus ei muutu joka tuulen mukana. Aiemmin ajattelin, että tarvitsen rohkeutta - nyt ymmärrän, että vapautta minä olen vailla.

5 kommenttia:

Jäänainen kirjoitti...

Minulla on hieman sellainen olo, että tämä on suomalaisen naisen osa, se, jota vielä ainakin äitini sukupolvelle tolkutettiin päivittäin, ja josta olen itsekin saanut osani. Ole näkymätön, ole kiltti, ole ystävällinen, älä suutu, älä ole häiriöksi muille ihmisille, älä ole tiellä... äläkä ainakaan jätä mitään jälkeä itsestäsi täähänmaailmaan, ettet vain herättäisi huomiota.

Möme kirjoitti...

Olet varmaankin oikeassa. Itseäni tässä hämmentää vain se, että minua ei mielestäni ole tietoisesti kasvatettu näin. Pitää vielä selvittää itselle, mistä tämä johtuu - siitäkö, että vanhempani ovat olleet niin kriittisiä ja ankaria?

Jäänainen kirjoitti...

Ei minuakaan siihen tietoisesti opetettu, päinvastoin, äitini on aina sanonut yrittävänsä olla mahdollisimman erilainen kuin hänen äitinsä oli hänelle. Jos se olisikin niin yksinkertaista... minä kun imin äidistäni hänen käytösmallinsa ja tekonsa ihan opettamattakin, matkimalla ja näkemällä. Pienelle lapsellehan äiti on se esikuva, ja myöhemminkin äidin (ja vanhempien) hyväksyntää hakee joka tapauksessa, sehän on ihmiskunnan yksi suurista tragedian aiheista, ollut vuosituhansia.

Eli se mitä äiti sanoo, ja mitä äiti tekee, ovat kaksi ihan eri asiaa. Ja vaikka kuinka kuulisi "älä tee niinkuin minä teen, vaan tee kuten minä sanon", siitä ei juurikaan ole hyötyä.

Perunalastu kirjoitti...

Kiitos tästä tekstistä. Se innoitti minua omissa pohdinnoissani.

Möme kirjoitti...

Kiva, että pohdiskeluistani on muillekin hyötyä. Olen nykyään kohtalaisen tietoinen tästä hyväksyntää hakevasta käytöksestäni, mutta en vieläkään ole kovin paljon kyennyt sitä karsimaan. Pitää vaan koettaa olla armollinen itselleen ja luottaa siihen, että omat toimintamallit muuttuvat tiedostamisen myötä vähitellen. Voimia!