maanantai 17. elokuuta 2009

Tuulee, ja kovaa

Minulla on vielä paljon opittavaa sosiaalisista tilanteista. Varsinkin, jos toinen(kin) osapuoli on asperger-piirteinen ihminen.

Olen viime vuosina koettanut kehittää tunneälyäni, eikä minulla ole ennenkään ollut ongelmia tilanteiden ja tunteiden tulkinnassa, olen ennemmin liiankin empaattinen ja ymmärtävä. Omia tunteitani käsitän aiempaa paremmin, ja olen jo aika pitkällä. Vajavaisuuteni huomaa ennemmin siitä, että voin jutella jonkun ihmisen kanssa vaikkapa kaupassa pitkäänkin ihan asiaa, ja jälkeenpäin minulla ei ole harmainta hajuakaan, kuka kyseinen tyyppi oli ja miltä hän näytti: nimi ei tule mieleen, millainen oli kampaus ja vaatetus, tai tunnistaisinko edes tyypin jos näkisin hänet uudelleen? Varmaa on vain, että jos ihminen on tosi pitkä, muistan hänet aina, koska pituudessa on jotakin niin erinomaisen kummallista minun mielessäni.

Mutta sitten ovat ne tuntemani ihmiset, jotka eivät osaa tulkita tunteita, sävyjä eivätkä tilanteita. Heidän kanssaan kommunikoinnissa minulla vasta on pähkäiltävää. Miten esimerkiksi vältetään loukkaantumiset puolin ja toisin? Aiemmin, kun koetin välttää loukkaamasta, en ollut kovin suorasanainen - ja silloin lähes poikkeuksetta toinen tulkitsi väärin ja pahoitti mielensä. Nyt olen koettanut oppia rajummaksi, rehellisemmäksi, mutta silti tietysti välillä kolisee yhteen. Yllättävän harvoin kyllä. Mutta välillä toinen ei tajua, että asia ei muutu sen todellisemmaksi, jos se sanotaan ääneen. Tai siis että jos jostakin asiasta tai tilanteesta ei puhuta, se ei tarkoita sitä, etteikö sitä olisi olemassa. Vaikeneminen ei ole ratkaisu, eivätkä ikävät tunteet katoa sillä. Pinnan alla kuhisee ja kihisee satoja asioita ja kokemuksia ja tunteita ja merkityksiä, eivätkä ne häviä vain siksi, että asperger-ihminen tiedosta niitä.

Ja ne tilanteet, joissa minua loukkaa jokin, mitä toinen sanoo tahallaan tai vahingossa. Mitä pitäisi tehdä? Jos olen hiljaa, niinkuin tähän asti, toinen ei tajua tehneensä mitään ikävää ja jatkaa samaan malliin. Jos väitän vastaan järkisyihin vedoten, tilanteesta voi kehkeytyä tulokseton näennäisälyllinen väittely. Jos taas ilmaisen pahastuneeni, toinen pitää minua liian herkkänahkaisena ja hankalana tyyppinä. Kaikissa tilanteissa syy lankeaa minulle. Se on epäreilua.

Voisinko opetella ilmaisemaan pahastumiseni niin, että toinen ihminen ei välittömästi (esim. huonosta itsetunnosta johtuen) häpeäisi sanomisiaan niin, että nousee heti takajaloilleen, tai olettaisi muuten vain, että syy on aina muissa? Vinkkejä? Kerronko vain rauhallisesti, miltä minusta tuntuu? Kysynkö, miksi toinen sanoi niin kuin sanoi?

Ongelmana on lähinnä se, että tuntemani asperger-piirteiset eivät tajua käyttäytyvänsä tavallisesta poikkeavasti. Sosiaalisen tilannetajun puute ei näy selvästi heille itselleen, toisille sitäkin enemmän. Pidetään monologeja, puhutaan liian kovaa, keskeytetään, seistään liian lähellä, tuijotetaan, vaihdetaan yhtäkkiä aihetta, tulkitaan väärin, töksäytellään, selostetaan kaikki epäolennaiset taustatekijät, ei osoiteta kiinnostusta, takerrutaan pikkuasioihin, ollaan kaikkitietäviä - ja sitten vastataan asperger-testiin, kuten veljeni, että sosiaalisissa tilanteissa ei ole mitään ongelmia.

Äitini suhteen olen saavuttanut todellisia edistysaskelia siten, että olen alkanut jäsentää hänelle sosiaalisia tilanteitamme ääneen, esimerkiksi kertomalla perään, jos vitsailen. Jos kiusoittelen häntä, hän yllättävän usein tajuaa sen (viiveellä) ja räjähtää kovaääniseen nauruun, kun tilanne on jo ohi. Veljeni puolestaan vain hämmentyy kiusoittelusta, tai tajuaa jotakin ja alkaa tosikkona selitellä. Toiset tuntemani asperger-piirteiset taas menevät niin kipsiin, että suuttuvat. Ja tietysti on aina sekin vaihtoehto, että henkilö ei tajua, että edes puhun hänelle, ja kävelee pois huoneesta. :-)

Luulen silti, että omista tunteista kertominen on paras tapa olla vuorovaikutuksessa. Esimerkiksi - nyt tuli mieleen - että mitä jos äitini ei tajua, että hänen tapansa arvostella vaatetustani on loukkaavaa? Yleensähän ihminen tajuaa, että kielteiset lausunnot kanssaihmisen ulkonäöstä/mausta/vaatevalinnoista voivat pahoittaa mielen, mutta jos äitini ei tajuakaan? Hän ei varmaankaan omasta mielestään tarkoita pahaa, eikä siksi tule ajatelleeksi, että lausunnot voivat satuttaa. Onneksi ne eivät nykyään kolhi itsetuntoani yhtä pahasti kuin teini-iässä. Ensi kerralla siis vastaavassa tilanteessa kerron hänelle, että kommentit tuntuvat tosi ikäviltä - katsotaan, mitä tapahtuu!

Tänään tuulee näköjään päässä ja puussa. Tämä on hyvää kasvua meille molemmille.

3 kommenttia:

Jäänainen kirjoitti...

Aivan kuten äitini ei ymmärrä, miten joku voi loukkaantua siitä, kun hänelle sanotaan asia, joka on totta. Eihän totuudesta pidä loukkaantua, varsinkaan, jos sitä ei sanota ilkeilymielessä, vaan rakentavasti. Hän ei vain tajua sitä, että ihminen ei aina edes halua kuulla eikä ymmärtää jotakin asiaa totuudenmukaisesti, ja suuttuu, jos se kerrotaan hänelle, varsinkin jos sävy on opettavainen ja "annahan kun minä selitän"-tyylinen. Äitini on suututtanut monesti omia sukulaisiaan tällä tavoin. Tosin vasta viimeisten parinkymmenen vuoden aikana, sitä ennen hän oli se suvun hiljainen ja kiltti jäsen... kumpi sitten lie parempi, se, että puhuu suunsa puhtaaksi vaiko se, että aina nielee kaiken itse? Tosin kun henkilö on AS-piirteinen, hän ei koskaan tule tajuamaan, miksi saa ihmiset loukkaantumaan silloin, kun vihdoinkin sanoo mitä ajattelee. Vai onko se niin, että sama miten sen sanoisi, ihmiset loukkaantuisivat joka tapauksessa...

Jäänainen kirjoitti...

Niin, tuosta vaatejutusta. Ehkäpä et vain ole tehnyt äidillesi tarpeeksi selväksi, että et kaipaa hänen neuvojaan pukeutumisessa? Että haluat pukeutua kuten haluat, ja että olet kuitenkin jo aikuinenkin, joka voi päättää sellaisista asioista itse? Oma äitini ei enää useinkaan edes yritä tarjota minulle vaatteita, eikä ole esittänyt mielipiteitä vaatetuksestani sitten kun tulin murrosikään. No joo, kaipa minä välillä sanoin sen liiankin selvästi, että asioihini ei puututa, tosin, sellainen kai olin jo vauvasta lähtien... mutta siis, kyllä, uskoakseni as-piirteiselle tulee nimenomaan sanoa asiat suoraan eikä kiertelemällä, sillä ei hän ymmärrä niitä muuten.

Möme kirjoitti...

Annoit paljon ajateltavaa, siksi vastaan viiveellä. Tuo asperger-tyypin hyvää tarkoittava opettavainen tai joskus myös kiusoitteleva sävy voi todella vaikuttaa muille aivan sietämättömän alentuvalta ja omahyväiseltä. Minunkin äitini harrastaa juuri sitä, tosin enimmäkseen ihmisten selän takana. Aiemmin luulin, että hänellä on vain todella huono itsetunto, ja sitä paikatakseen hänen on oltava muiden yläpuolella. Nyt olen tajunnut, ettei kyse ole huonosta itsetunnosta vaan ennemmin itsetunnottomuudesta ja sosiaalisesta hämmennyksestä.

En ole tosiaan varmasti tehnyt äidilleni riittävän selväksi, etten halua kuulla hänen mielipiteitään ulkonäöstäni koskaan. Olenhan koko ikäni käyttäytynyt häntä kohtaan kuin hän olisi neurotyypillinen ihminen, siis ns. tavallinen ihminen, joka ymmärtää toisen ilmeistä mielialoja ja vihjeistäkin, milloin on käyttäytynyt epäsopivasti. Ja oppii kerrasta-parista. Äitini kohdalla minua hämmentää se, että hänelle saattaa näennäisesti mennä perille jokin asia, mutta seuraavalla kerralla tavatessamme se on taas aivan unohtunut. Tai sitten hän pitää orjallisesti kiinni vuodesta toiseen jostakin säännöistä, jotka ovat syntyneet yksittäisten poikkeustapausten perusteella. Tällaista tiettyä mustavalkoisuutta maailman tulkinnassa olen havainnut muillakin asperger-piirteisillä: kun on luotu jokin mielikuva tilanteesta/sosiaalisista säännöistä/toivotusta käyttäytymisestä, siihen puudutaan eikä kyetä enää jatkossa muuttamaan toimintaa sosiaalisen ympäristön mukaan. Kaavamaisuus kai olisi tälle oikea sana.

Tajusin noita tageja lisätessäni myös, että minun ongelmanani oikeastaan näissä tilanteissa on juuri hyväksynnän haku - haluaisin, että toinen näkee minut sellaisena kuin oikeasti olen, vaikka hän ei hahmottaisikaan sosiaalista tilannetta samalla tavalla kuin minä. Siitä toiveesta minun on luovuttava, en voi vaikuttaa siihen, minkä kuvan muut minusta muodostavat, varsinkaan, jos he ovat asperger-ihmisiä. Se on johtanut vain turhautumiseeni ja pahaan mieleen - parempi että pidän puoleni ja olen sitten vaikka toisen mielestä hankala ja yliherkkä tyyppi.