lauantai 8. elokuuta 2009

Valinnan vaikeudesta

"I'm allergic to family occasions. Sometimes I think we'd do better as dandelion seeds - no family, no history, just floating off into the world, each on our own pice of fluff."

- Sophie Kinsella, Twenties girl

Kävin taas tervehtimässä vanhempiani ja sain siis kahdessa päivässä lievän yliannoksen perheilyä. Äidin outouteen kykenen jo monesti suhtautumaan huumorilla, paitsi silloin kun alkaa se minun ulkonäköni iänikuinen arvostelu. Ja kun veli tuli käymään, ja kaikki kolme huusivat (mielestään puhuivat normaalilla äänellä) keittiössä toistensa päälle, tajusin taas leijuneeni onnekseni aika kauas lapsena opituista käyttäytymismalleista. Yksitellen vielä pystyn käsittelemään perheenjäseniäni, mutta en kaikkia kerralla.

Veljeä oli kuitenkin mukava nähdä. Ja hänen kanssaan ostoksilla käydessäni osasin olla entistä ymmärtäväisempi sen suhteen, että hänen todellakin pitää miettiä mikrokuvun ostamista vartin verran, vaikka se maksaa vain 2,90 ja tarjolla on vain yksi malli ja hän on puhunut jo yli vuoden tarvitsevansa mikrokuvun. Ja vaikka minä annan sen hyllystä hänelle käteen, ilmoitan ettei vaihtoehtoisia tuotteita ole, että se on edullinen ja laadukas, että muualta ei saa halvemmalla eikä hintaa tarvitse muuntaa markoiksi ja että nyt kannattaa siirtyä vain suoraan kassalle. Taikinakulho vaatiikin sitten jo puoli tuntia.

Kierrämme pari tavarataloa, ja veli haikailee erikoisliikkeisiin, enkä henno sanoa, että kaiken tämän olisit saanut helpoiten lähelläsi olevasta Prismasta. Ja että mikrokuvuissa ei tosiaan ole juuri eroja, ei haittaa, vaikka tarjolla ei ole useita malleja vertailtaviksi. Ja että ne ovat standardikokoisia, ei tarvitse alkaa mitata kupua ja selvittää ennen ostamista, mahtuuko se omaan standardikokoiseen mikroon. Muistutan itseäni, että veljeni ei ole tyhmä, hän on vain tavattoman perinpohjainen joka ikisessä asiassa - ja melkein työnnän hänet kassajonoon.

Olen varannut vain kaksi tuntia, joten emme ehdi mikrokuvun ja taikinakulhon lisäksi enää löytää kaikki vaatimukset täyttäviä muffinssivuokia, ja muita hänen listassaan olevia tavaroita en uskalla edes ajatella. Muistuttelen vain itselleni, että tämä 35-vuotias mies, joka osaa laittaa ruokaa ja leipoa vaikka mitä herkkuja mutta tarvitsee siskonsa apua ja painostusta mikrokuvun ostamisessa, on myös se sama pikkupoika, joka ei koskaan halunnut mennä kavereidensa synttäreille, koska ei osannut hankkia täydellistä lahjaa.

Tämä on samanaikaisesti traagista ja koomista. Ja vanhempani luulevat, että tämä on normaalia.

Tällä hetkellä autan veljeäni niinkin työläässä projektissa kuin taiteoven ostamisessa hänen asuntoonsa. Olemme vaihtaneet sähköpostia asiasta muutaman kuukauden ajan, minä keskityn lausumaan yksiselitteisiä, vahvoja ja selkeitä mielipiteitä, jotka vahvistavat hänen valintojaan, mutta välillä hän vaikuttaa aivan yhtä päättämättömältä kuin kuukausia sitten. Nyt ollaan viimein jo siinä pisteessä, että hän lähti rautakauppaan katsomaan vaihtoehtoja. (Isän kanssa toki, ei siis yksin, ja minutkin hän olisi halunnut mukaan.) Mikä heitti hänet takaisin lähtöruutuun, koska rautakaupassa oli taas uusia vaihtoehtoja. Olen silti optimistinen: jos hän pystyy valitsemaan vaihtoehdoista muutaman kuukauden päästä, hän saattaa jopa saada oven tämän vuoden puolella! Ja se on kuitenkin paljon isompi esine kuin mikrokupu!

Ja jos veljeni onnistuu joskus tämän taiteoven valitsemaan ja hankkimaan, äiti tulee olemaan hänestä taas kovin ylpeä. Minä en ole veljestäni ylpeä, jos hän onnistuu selviämään normaaleista aikuiselämän valinnoista. Mutta rakastan häntä koko sydämestäni.

2 kommenttia:

Jäänainen kirjoitti...

Tästä tuli mieleeni oma äitini, jonka mielestä on kummallista, kun joku haluaa esitellä tekemisiään ja osaamistaan muille. Ei hän vaan koskaan... niinpä se pieni tyttö, joka olin, oppi, että se on omituista ja outoa, ja ihminen (ihmiset) joka tekee niin, on myös omituinen ja outo, tai ainakin itsekäs ja omahyväinen. Ja edelleenkin minun on vaikea näyttää kenellekään, mitä olen tehnyt, tai kertoa, missä olen onnistunut. Koska se ei ollut normaalia, kun olin lapsi. Ei silti, etteikö äiti olisi halunnut nähdä esim. koulussa tekemiäni askarteluja, mutta se olikin eri asia, koska olin lapsi. Aikuiselle ei sovi pröystäillä tekemisillään. Tai ei ainakaan sovi tehdä niin perheen ulkopuolisille...

On se jännää, miten perheen sisäiset käyttäytymismallit pakkaavat sitomaan ja ohjaamaan elämää, oli sitten assi, addi taikka normaali. Ja jos perheessä on vain asseja ja addeja, niin - miten sitten kävikään.

Möme kirjoitti...

Äidit voivat olla niin kummallisia... Minun äitini esimerkiksi suhtautuu minuun toisaalta kuin olisin kaikkivoipa, toisaalta aina arvostellen. Ja veljeeni taas kuin hän olisi jotenkin ressukka, joka ei oikein selviä elämästä ja jonka kaikkia tekemisiä pitää ylistää kaikille. Aiemmin luulin, että äiti on jotenkin veljestäni ylpeämpi kuin minusta, mutta sitten havaitsin, että vanhemmat usein kehuvat enemmän sitä lastaan, joka pärjää huonommin - heillä on yksinkertaisesti eri lapsilleen eri kriteerit.

Tuntuu niin vapauttavalta, että näitä käyttäytymismalleja voi sentään näin aikuisiällä kyseenalaistaa ja ymmärtää, eikä enää ole täysin niiden vietävissä. Tsemppiä oman itsen esilletuonnissa!