perjantai 24. heinäkuuta 2009

Miksi mansikkahillo on elämää suurempaa

Tämä kirjoitus vastaa kirjaimellisesti otsikkoa. Mansikkahillo ei ole tässä metafora, vaan puhun siis nimenomaan siitä marjoista ja sokerista koostuvasta aineesta, jota hilloksi sanotaan. Jos et välitä mansikkahillosta, en suosittele lukemaan pidemmälle ;-)

Tänään on mansikkahillonkeittopäivä. Se tarkoittaa, että haen heti aamulla niin monta kiloa mansikoita kuin jaksan omin voimin perata, ja sitten antaudun päihdyttävän ihanille mansikka- ja sokerihöyryille loppupäiväksi kuin onnellinen narkomaani konsanaan.

Silloin kun olin vielä hihhuli-terveysintoilija - ja sanon tämän ihan hyvällä, joskin täysin ilman kaihoa - yritin terveellisyyden nimissä pakastaa mansikat, mieluummin mahdollisimman vähin sokerein. Mutta sitten aloin samastua liikaa Dansukkerin valloittavaan tienvarsimainokseen, jossa miehenkorkuinen mansikka kertoo: Miss you, sugar! Annoin siis periksi perimmäiselle totuudelle: maailmassa tuskin on minulle toista yhtä mieluisaa herkkua kuin marjojen ja sokerin liitto.

Onneksi nykykeittiössä ei ole pakastustilaa mansikoille, vaan sen sijaan saarekkeen tehokas liesi sekä liesikupu, jonka halogeenivalot saavat kattilaan pilkotut mansikat näyttämään vielä syvemmän punaisilta. Hillonkeitto-ohjeiden vastaisesti en keitä hilloa pientä erää, ehei - kymmenen litran kattilallinen sitä pitää olla, kilokaupalla sokeria ja tusinoittain pieniä purkkeja!

Autuaana kaadan mansikoiden sekaan sokeria suoraan pussista, mittaamatta. Punavalkokirjava ratiseva seos muuttuu vähitellen kiiltäväksi sokeriliemeksi, joka alkaa kuohua vaaleanpunaisena - ja sitten on jännitettävä, mahtuuko se kattilaan. Saa impata mansikkahuuruja, kuoria vaaleanpunaista vaahtoa pinnalta, maistella, maistella ja maistella - ja lopulta kauhoa ihanan makean höyryävän seoksen söpöihin pikkuruisiin purkkeihin. Kattilanpohjia kaapiessa vielä kuunnella, kuinka mieltälämmittävä tummanpunainen purkkirivistö alkaa napsahdella vaimeasti, kun hillon jäähtyessä kannet vetäytyvät lommolle.

Tässä yhdistynee jokin alkukantainen varastoimisvietti, mieltymykseni makeaan sekä visuaalinen estetiikka - hillo on säilyvää, herkullista ja kaunista! Hillokaapin täydet hyllyt tuovat turvallisuudentunteen siitä, että elämä ei lopu kesän loppuessa joskus - hilloa riittää lettujen päälle silloinkin, kun koti hautautuu lumen alle talviuneen.

Puolisoni suhtautuu onnekseni huvittuneen suopeasti tähän pieneen intohimooni. Äiti sen sijaan kysyi, miksi keitän hillon itse, kun kaupastakin saa. Isä ei kysele, hänen kanssaan vaihtelen hilloreseptejä ja -purkkeja - ja viime syntymäpäivälahjaksi sain häneltä vuoden omenahillot!

5 kommenttia:

Ilona kirjoitti...

Mansikkakiisseli -se vasta hyvää onkin! :)

Möme kirjoitti...

:-D Nams! Tuli vielä mieleen, että tässä hillonkeitossa viehättää myös mahdollisuus olla Leikkivä ihminen - saan keittää ja sotkea niin paljon kuin sielu sietää. Ja lopputulos on aina hyvää.

Jäänainen kirjoitti...

Miten muuten puhdistat ne tölkit? Minua on aina hirvittänyt se, että jos en saisi niitä riittävän puhtaaksi, ja sitten hillossa (tai hapankaalissa tms.) alkaisi kasvaa vaarallinen bakteerikanta.

Möme kirjoitti...

Hillostahan on helppo tietää, onko se kunnollista - käymisen tai homeen kyllä huomaa. Hapankaali vaatii kai paljon steriilimpää ympäristöä?

En ole ottanut päänsärkyä noista hillopurkeista, pesen ne astianpesukoneessa ja ennen käyttöä yleensä huuhtelen kuumalla atamon-liuoksella. Nyt en tosin käyttänyt atamoniakaan, hillosokerissahan on säilöntäaine mukana, ja marjat olivat laadukkaita ja homeettomia. Luotan onneeni tässä :-)

Möme kirjoitti...

HIPHEI! Ostin naapurilta juuri 7 kiloa mustikkaa :-D (hymyilee leveästi hampaat sinisinä)