maanantai 20. heinäkuuta 2009

Kun maailma ei riitä

Alan vasta vähitellen käsittää, millaista on elää adhd-ihmisen puolisona. Sulattelen sitä, että väliaikaisiksi luulemani mielialanmuutokset ovat osa pysyvää jatkumoa. Olen lakannut odottamasta, että puolisoni muuttuu jotenkin itselleen helpommaksi, ja alkanut hyväksyä kaikki hänen puolensa.

Niitä puolia on paljon, enimmäkseen hyviä. Minua viehättää paljon se yllätyksellisyys, jota saan kohdata tämän ihmisen rinnalla joka päivä - joskus monta kertaa päivässä - vaikka se on myös välillä raivostuttavaa. Olen saanut tehdä myös töitä sen suhteen, etten suhtautuisi adhd-puolisooni kuin alkoholisti-isääni. Ettei tämä ole aivan samanlaista arvaamattomuutta, eikä minun tarvitse pelätä tai ahdistua. Olen myös todella iloinen siitä, että adhd-puolisoni elämyshakuisuus ja -riippuvuus ei yleensä aiheuta vahinkoa parisuhteellemme tai taloudellemme - hän ei ole esimerkiksi huume- tai peliriippuvainen. Voin tervehtiä kulloisiakin elämyksenhakusuunnitelmia iloisin mielin ja välillä vain ihmetellä kiinnostuneena hänen valtavaa energiaansa.

Kolikon toinen puoli on se, että tavallinen ei yleensä ole riittävää. Arki alkaa ahdistaa, ja tämä minun havittelemani tavallinen elämä tuskastuttaa. Sama vimma, joka usein suuntautuu ulospäin, kääntyykin sisäänpäin, eikä enää mahdu yhden ihmisen sisälle. Tavallaan ymmärrän, mutta pohjimmiltani en käsitä, se on myönnettävä. Onneksi on tiedossa tämä kirjainyhdistelmä, jonka alle voimme molemmat niputtaa joukon piirteitä.

Ajattelen, että adhd on ikään kuin suodatin, jonka kautta puolisoni persoonallisuus suodattuu. Jotkin asiat korostuvat ikään kuin värit voimistuisivat. Yhtä asiaa kuitenkin odotan - sitä että hän itse hyväksyisi oman ainutlaatuisuutensa. Toteutuuko se toive?

Viime yönä unessa puolisoni piti jostakin syystä täyttää jokin kysely. Siinä oli neljä ja puolisataa kysymystä, aivan posketon määrä adhd-ihmiselle, jonka on vaikea keskittyä paperihommiin, hermostuin minä. Kysymykset koskivat adhd-puolisoni elämää ja vaihtelivat aivan laidasta laitaan, tajusin ettei hän ikinä saa omin voimin kyselyä täytettyä. Oletko kiinnostunut historiasta? Ja kymmenen alakohtaa: antiikin aika, varhaiskeskiaika, myöhäiskeskiaika... Ei rastia tähän ruutuun. Päätin auttaa puolisoani kyselyssä tekemällä sen hänelle suullisesti, se olisi helpompaa.

Aloitin summamutikassa jostakin kyselyn keskeltä, kiinnostuksenkohteista. Tuon historiakysymyksen jälkeen olikin ohje: Siirry lähikuusikkoon. Samassa seisoin tonttiamme rajaavassa metsässä ja hain katseellani kuusikkoa. Tuossa soma muutaman kuusen rykelmä. Maassa oli paksu, pehmeä ja upottavanvihreä sammalmatto, josta kohosi siellä täällä yksittäisiä syvänsinisinä nuokkuvia skillannuppuja. Erikoista, ajattelin, kylläpä ne kukkivat myöhään - täytyy johtua valon puutteesta. Kuusien keskessä oli hämärää ja turvallista.

Katsahdin taas kyselylomakkeeseen: Löytyykö siltaa? kysyttiin. Arvelin, ettei, mutta kun nostin katseeni, toden totta, kuusien vierestä johti ojan yli kaunis harmaantunut puinen kaarisilta, aito Nuuskamuikkusen silta. Rasti ruutuun siitä, hymyilin. Seuraava kysymys: Oxalis acetosella? Ketunleipien valkoiset kukat hohtivat varjoisassa maassa. On, rasti ruutuun. Kiurunkannuksia? Ei. Mutta sen sijaan jokin turkoosi kukka, jonka nimeä en juuri nyt muista. Seuraava kysymys: Kevätlinnunhernettä? On, jossakin täällä. Ja niin edelleen, kunnes heräsin.

8 kommenttia:

Jäänainen kirjoitti...

Uskomattoman ihana uni muuten, jotenkin niin selvä symboli matkasta jonnekin, johonkin, oikein kyselyn kera :-)

Ja kiitos muuten minunkin puolestani tuosta kirjoittamastasi, siis AD/HD-ihmisen kanssa elämisestä. Sai minut hymyilemään, koska tiedän, että mieheni ajattelee suurinpiirtein samalla tavalla. Jotenkin oli vain niin ihanaa, että joku muukin ajattelee omasta puolisostaan noin.

Ja kyllä, siihen omaan erityisyyteen voi sopeutua, ainakin jollakin lailla. Se vain kestää, varsinkin kun yhtäkkiä niskaan tippuu diagnoosi, jota ei ollenkaan ole odottanut eikä arvannut (AD/HD:han on ylivilkkaiden ja mahdottomien pikkupoikien vaiva, ja AD/HD:han aiheuttaa täysin holtitonta käytöstä kuten pettämistä, alkoholismia, rikollisuutta... jne. stereotypioiden kera - melkoinen painolasti itseään melkein normaalina pitäneelle ihmiselle).

Toisaalta en usko, että AD/HD sinänsä aiheuttaa sen kummempaa vaikeutta hyväksyä itseään, kuin mitä muillakaan ihmisillä on (kaikkihan kuitenkin kamppailevat sen asian kanssa, eikö?), mutta kun kantaa mukanaan tätä neurologista kirjainyhdistelmää, se voimistaa niitä ulospäin näkyviä ponnisteluja, jotka useimmat ihmiset piilottavat sisäänsä. Ja minusta se suoraan sanoen on parempi, että ne tulevat esiin, koska jos aina vain piilottaa kaiken, voi jonakin päivänä huomata eksyneensä itsestään tyystin, ja sairastuu kenties helpommin?

Möme kirjoitti...

Kiitos! Kiinnostavaa lukea ajatuksiasi.
Mutta on pakko olla eri mieltä tuosta, että kaikki kamppailisivat itsensä hyväksymisen kanssa.

Uskon, että suurimmalla osalla aikuisista ihmisistä ei ole mitään ongelmaa hyväksyä itseään. He saattavat valittaa ulkonäköönsä liittyvistä pikkuasioista tai mainita pahoitellen jonkin viaksi katsottavan luonteenpiirteen, mutta he ottavat kokonaisuutena itsensä vastaan sellaisena kuin ovat.
Jotkut taas saattavat silloin tällöin kohdata itsessään jonkin ei-toivotun ominaisuuden, joka ehkä hieman haastaa totutun kuvan itsestä, mutta ei kuitenkaan aiheuta kovin pitkää painiskelua. Olen itse tällainen. Pohjimmiltaan olen sinut itseni kanssa, ja minulla on tunne tietystä jatkumosta, joka on alkanut lapsuudessa, tunne siitä, kuka minä olen, eikä sen hyväksymisessä ole yleensä ongelmaa.

Siksi olen luullut, että nimenomaan adhd aiheuttaa vaikeuden hyväksyä itsensä - että sille luonteenomainen kyseenalaistaminen ja epäily ulottuu siinä omaan sisimpään asti. Sen lisäksi, että tietysti itse diagnoosin käsittely voi olla oma haasteensa.

Vai ymmärsinkö kirjoituksesi väärin?

Jäänainen kirjoitti...

Kenties olen lukenut nuorempana liikaa filosofispsykologishenkinenkasvu-kirjallisuutta, mutta kyllä minulla on se käsitys, että ainakin jossakin vaiheessa elämää ihmiselle tulee vaihe, jolloin hän joutuu miettimään itseään, ja opettelemaan hyväksymään itsensä.

Viimeistään tulee se ns. viidenkympin villitys, jolloin ihmisestä alkaa tuntua, että koko eletty elämä on ollut turhaa ja että hän on ihmisenä jotenkin epäonnistunut. Sitten voi joko haudata itsensä siihen entiseen minään ja olla kehittymättä mihinkään suuntaan, tai alkaa tutustua siihen, kuka todella on ja hyväksyä sitten se ihminen vikoineen kaikkineen.

Useimmat ihmiset kuitenkin elävät siinä itseensä tyytyväisyydessä niin, etteivät tunnusta itselleen monia puolia itsestään, tai eivät yksinkertaisesti tunne niitä. Jos sitten tulee kriisi eteen, ja omasta itsestä paljastuu puolia, joista ei pidä, se voi iskeä aika lujaa. Myös tällöin olettaisin, että tulee eteen paikka, jolloin on opittava uudestaan hyväksymään itsensä.

Ja ei, AD/HD ei sinänsä aiheuta mitään sen erityisempää itsensä inhoamista tai ihmettelemistä. Isälläni on erittäin voimakakkaana tämä neurologinen vaiva, ja hän ei varmaan ole koko elämässään koskaan pysähtynyt miettimään, onko hän hyvä vaiko ei. Tai ainakaan se ei näy ulospäin. Samoin se on mitä luultavammin tädilläni (äidin sisar), ja hänellä on aina ollut melko terve itsetunto, ja itseluottamus.

Eli minusta AD/HD ei aiheuta sen enmpää itsensä epäilyä kuin mitä moni muukaan asia. Ympäristöllä lienee mitä suurin vaikutus tällaisen itsensä ihmettelyn syntymiseen, ja toisaalta on myös olemassa lahjakkuuden laji, jonka omaavat ihmiset tutkiskelevat paljon itseään, ja myös ymmärtävät motiivejaan. Kenties he myös muita enemmän epäilevät itseään?

Möme kirjoitti...

Tarkoitin nyt juuri sellaista jatkuvaa itsensä kanssa kamppailua, en satunnaisia kriisejä, joita varmaan jokaiselle tulee. Että en usko suurimman osan ihmisistä käyvän sellaista jatkuvaa prosessia itsensä kanssa kuin jotkut tuntemani adhd-ihmiset käyvät - siis selvyyden hakemista siihen, mikä on "oma" luonteenpiirre, mikä taas adhd:n tuomaa, mikä on perimmäinen minuus opittujen käyttäytymismallien ja toisaalta adhd:n kompensointikeinojen takana, miten todellisuutta tulkitaan adhd-näkökulmasta käsin, lääkityn minä ja luomuminän suhde jne. Siltä neurotyypillisemmät (nentit) tapaukset säästyvät, sillä silloin todellisuus ja varsinkin minuus näyttäytyvät yksiselitteisempinä.

Enkä tarkoittanut siis itsensä epäilyllä sitä perinteistä kysymystä, onko "hyvä" ihminen, vaan ylipäätään, minkälainen ihminen on. Siinä ei mielestäni ole kyse suoranaisesti itseluottamuksesta. Olen kyllä samaa mieltä tuosta, että ympäristö ja luonne vaikuttavat siihen, miten paljon ihminen kyseenalaistaa itseään ja maailmaa. Enkä tietenkään väitä tämän koskevan kaikkia adhd-ihmisiä. Mutta väitän, että se enimmäkseen ei koske nenttejä. :-)

imagineme kirjoitti...

Kiitos selvennyksestä, epäilinkin, että tarkoitit jotakin muuta kuin mitä ajattelin. :-)

Ehkä tuo pohdinta omasta itsestä alkaa aikuisilla addeilla diagnoosista, kun sitä ennen on kuitenkin pitänyt itseään "normaalina", vaikkakin hieman erikoisena persoonana. Tai näin se ainakin minun kohdallani oli, olin suht tyytyväinen itseeni, ja "ne toiset" olivat niitä kummallisia. ;-)Diagnoosista sitten (tai oikeastaan hieman ennen sitä, epäilystä, että olenkin oikeasti erilainen) alkoi kauhea itsetutkiskelu ja ihmettely. Ehkä se on helpompaa, jos ei tiedä/tiedosta, että on tällainen kirjainyhdistelmä niskassa, tai jos se diagnoosi on lapsesta saakka?

imagineme kirjoitti...

Niin, lisäys: kylä se saattaa kuin saattaakin mennä ohi ajan myötä, se diagnoosin aiheuttaman itse-epäily ja kaiken läpikäyminen. Nimittäin minusta tuntuu, että näin on alkanut jo tapahtua, ja alan taas löytää sitä todellista itseäni sen neurologian takaa. Eli tsemppiä teillekin sinne ja jaksamista. :-)

Jäänainen kirjoitti...

Niin ja tuo edellinen kaksi kertaa olin siis minä, en tajua, miksi tilini oli vaihtunut tuohon vanhaan itsekseen tässä välillä... joskus oudostuttaa nämä tietokoneiden automatiikat, varsinkin näissä PC-koneissa.

Möme kirjoitti...

Kiinnostavia kommentteja, kiitos! Tuo käyttäjänimen vaihtuminen johtui varmaankin jostakin bloggerin (palvelin?)häiriöstä. Itse olen PC-koulukuntaa, en koskaan mieltynyt macceihin yrityksestä huolimatta. Kyse lienee siitä, mihin on tottunut, temppujahan osaavat kaikki koneet :-)