maanantai 27. heinäkuuta 2009

Hautaan

Jotkut skifi- ja fantasiakirjailijat hyödyntävät ideaa, että kaikki valintamme loisivat vaihtoehtoisia todellisuuksia: esimerkiksi kun päätän aloittaa blogin, syntyy jokin rinnakkaistodellisuus, jossa en aloittaisi blogia ja elämäni kulkisi siksi hieman erilaisia teitä. Idea on tietysti kirjallisuudessa käyttökelpoinen, vaikka todellisuuteen sovellettavaksi siitä ei ole, enkä muutenkaan koe mitään tarvetta kuvitella jotakin vaihtoehtoisia maailmoja tai tasoja tälle nykyiselle.

Toissayönä olin kuitenkin tällaisessa rinnakkaistodellisuudessa. Tiedostin sen jopa jollakin tasolla - tämä on todellisuutta tässä, mutta se ei ole ainoa todellisuus, eivätkä asiat aina mene näin. Tuossa rinnakkaistodellisuudessa isäni oli tehnyt itsemurhan jouduttuaan työttömäksi. (Oikeasti isäni vain patosi tunteensa, alkoi juoda enemmän ja siirtyi vähitellen eläkkeelle.) Unessa oli isäni kuoleman vuosipäivä ja olin hyvin surullinen. Tajusin myös, miten valtavan hylkäämiskokemuksen vanhemman itsemurha voisi aiheuttaa. Parempi menettää vanhempansa luonnollisista syistä, vaikka sitten alkoholismin aiheuttamiin sairauksiin.

Kun olen koettanut vuosien kuluessa käsitellä sitä, millaisia ihmisiä vanhempani ovat ja millaiset välit meillä on, olen rehellisesti sanoen toivonut monesti, että heitä ei olisi. Minua on ahdistanut oma lapsenroolini, ja olen ajatellut, että vanhempieni kuoltua pääsen vihdoin siitä riippuvuussiteestä vapaaksi. Onneksi tajusin jossakin vaiheessa, että ne tunteet, jotka minulla on käymättä vanhempieni suhteen läpi, tulevat vastaan joka tapauksessa, oli heitä enää tai ei. Ja että nyt kun vanhempani vielä ovat olemassa, tunteiden läpikäynti voi olla helpompaa.

Se oli hyvä oivallus, sillä olen onnistunut vähän seulomaan omia tunteitani ja myös muuttamaan toimintapojani ja siten omaa rooliani suhteessa vanhempiini. Ymmärrän myös nyt paremmin, että olen heille sekä ylpeydenaihe että pettymys, ja minun on helpompi kestää se. Samalla tavoin kuin se, että välitän vanhemmistani tavattomasti mutta olen heille monista asioista vihainen. Suhteessamme on paljon asioita, joihin en voi millään lailla vaikuttaa, joten niiden suhteen kannattaa lakata yrittämästä. Sen sijaan voin keskittyä muihin asioihin ja koettaa ilmaista vanhemmilleni niitä asioita ja tunteita, jotka tekevät minusta näkyvämmän.

Silti tuntuu todella vaikealta hyväksyä sitä, että olen emotionaalisella tasolla aina riippuvainen vanhempieni reaktioista, kuin pieni lapsi. Siinä lieassa temmon.


Sain eilen aamupäivällä tietää, että setäni (isäni vanhempi veli) oli hieman yllättäen kuollut lauantai-iltana. Se ei liity varsinaisesti tähän, mutta olen tietysti isästä vähän huolissani. Mikä olisi paras keino osoittaa myötätuntoa ihmiselle, joka ei osaa ottaa sitä vastaan?

Ei kommentteja: