tiistai 9. kesäkuuta 2009

Yhteiset harhailevat ajatuksemme

Katsoin puolisoni kanssa taas yhden elokuvan, joka kertoi sisarusten välisestä suhteesta. Tietysti elokuvassa oli muitakin teemoja, mutta sisarussuhde oli yksi kantavista, ja päädyimme keskustelemaan elokuvien välittämästä perhemaailmasta. Varsinkin sisaret ovat elokuvissa aina todella erilaisia keskenään. Yleensä heillä on kyllä joko samanvärinen tukka ja vaatteet, tai sitten aivan korostetusti täysin erilaiset kampaukset ja tyylit. Mutta luonteeltaan he ovat usein kuin yö ja päivä, ja siitä syntyy elokuvan ihmissuhdedynamiikka. Kun on pakko olla sisarus jonkun kanssa, jota ei ymmärrä ollenkaan.

Onko sellaista todellisuudessa? On niin vaikea kuvitella.

Tietysti ajattelen, että vaikkapa minä ja asperger-veljeni olemme todella erilaisia: jotakin samannäköisyyttä on, mutta erilaiset tempperamentit, eri elämäntilanteet, eri kiinnostuksenkohteet, aivan erilainen itsetuntemus ja -ilmaisu.

Sisältäpäin olemme aivan uniikkeja itsejämme, mutta sitten käännyn katsomaan ulkoapäin, ja toden totta: mikä harmoninen pari. Kaksi samanlaista hyväntahtoista ja hajamielistä nörttiä, joilla on hieman tilanteeseen sopimaton ulosanti. Toinen on välillä jotenkin äänekkäämpi, mutta ehkä vain enemmän pihalla. Toinen taas on pinnallisesti järkevä ja rauhallinen kuin meduusa, mutta oikeasti ui aivan jossakin omassa valtameressään.

Meistä tulisi siis lattea elokuva. Ja samantien elokuvatodellisuus alkaa ärsyttää yhä enemmän. Miksi kukaan haluaisi samanlaiset hiukset kuin siskollaan? Eikö ulkoista erilaisuutta oikeastaan korosteta usein, varsinkin jos luonteissa on paljon samaa? Ja jos taas olisin aivan erilainen kuin veljeni, aiheuttaisiko se muka väistämättä riitoja? Ne kohdat, joissa olemme veljeni kanssa erilaisia, aiheuttivat huutoa ja tappelua lapsina, mutta eivät tietenkään enää.

Mielestäni olennaista sisarussuhteessa on aika. Jos kasvaa toisen ihmisen kanssa lapsesta asti, eikö väistämättä synny jotakin yhteistä? Vaikka olisimme kuinka erilaisia, eikö yhteinen kokemusmaailma luo jonkin yhteisymmärryksen: toisen ymmärtämän huumorintajun, samanlaisen näkökulman tilanteisiin tai edes jonkin yhteisen yhdessäolemisen tavan? Helppouden olla toisen kanssa niin, että ulkopuoliset havaitsevat näkymättömän sidoksen?

Elokuvissa yhdessä vietetyt vuodet tuodaan ilmi yleensä tapahtumien kautta, harvemmin vapautuneina olemuksina ja luontevana yhdessäolona. Ja valkokankaan sisarusparit näyttävät tuntevan toisensa perin pintapuolisesti, eivät jollakin perustavalla tavalla. Luulenko liikoja itsestäni, kun kuvittelen tuntevani veljeni minuuden perustan, jolle sitten rakennan kaikki myöhemmät tietoni hänestä ja laajennan käsitystäni siitä, millainen hän on? Kun uskon ymmärtäväni häntä?

4 kommenttia:

Jäänainen kirjoitti...

Mutta se elokuva toimi kuten pitääkin, eikö toiminutkin? Aloit ajattelemaan omaa sisarussuhdettasi, erilaisuuksianne ja samankaltaisuuksianne. Ja sen (pitäisi) olla jokaisen elokuvan tehtävä, saada ihmiset ajattelemaan. Se (olettaisin) on jokaisen (ainakin ei-viihde)käsikirjoittajan tarkoitus, halu, saada ihmiset ajattelemaan asioita omalta kantiltaan. Ainakin näin meille on kerrottu, kun olen nyt opeiskellut käsikirjoittamista n. kaksi vuotta. ;-)

Draamassa on olemassa tietyt lainalaisuudet, joista on vaikea poiketa, koska ne toimivat parhaiten juuri draamassa. Ihmiset harvemmin (kuten itsekin totesit) haluavat katsoa elokuvaa, joka kuvaa todellisuutta liian totuudenmukaisesti. Se olisi tylsä, se ei myisi, ja elokuvan tekijät tarvitsevat katsojia/myyntiä, koska he elävät työllään. ;-)

Eli oikea elämä pitää dramatisoida, että siitä tulisi mielenkiintoista sen 1-2 tunnin ajan, jonka elokuva kestää.

Möme kirjoitti...

Totta, elokuva toimi niin kuin pitääkin, ja siinä oli muitakin ajatuksia herättäviä teemoja. Siksi nautinkin niin paljon elokuvista: visuaalisen eskapismin lisäksi aivot saavat pureskeltavaa. Ja se on tietysti selvä, että draama vaatii vähän muuta kuin arkielämää. Mietinkin enemmän sitä, onko jollakuilla sellainen sisaruussuhde kuin elokuvissa? Siis sellainen, että sisarukset ovat aivan erilaisia siinä määrin, että eivät ymmärrä toisiaan lainkaan ja lisäksi riitelevät sen takia.

Tuntuu myös, että erilaisista sisarista tehty elokuva voi olla myös käsikirjoituksellisesti hieman helppo ratkaisu - kokeiltu ja toimivaksi havaittu konsepti. Sisaruussuhteissa kun voi olla kaikenlaisia jännitteitä, joista varmasti syntyisi melkoista draamaa :-)

ADD-Pupu kirjoitti...

Juuri se samankaltaisuus varmaan altistaa sisaruksia riidoille ja välirikoille, kuten minun ja veljen kohdalla. Vaikka kuinka vihaan veljeäni enkä välitä olla hänen kanssaan missään tekemisissä, ja vaikka kuinka tunnen olevani täysin erilainen ihminen täysin erilaisessa elämäntilanteessa kuin veli, tiedän että meillä on paljon yhteisiä kokemuksia, piirteitä, oireita ja reagointitapoja.

Jäänainen kirjoitti...

Eikös se juuri niin ole, että ihminen ärsyyntyy toisessa eniten juuri niistä piirteistä, joita inhoaa itsessään. Muistelen näin lukeneeni. Minullahan ei ole sisaruksia, joten on omakohtaisesti vaikea kommentoida. Tosin äidilläni on kahdeksan, ja mitä olen seurannut, niin hän ainakin tulee jostakin syystä parhaiten toimeen asperger-veljensä kanssa (on itsekin asperger selkeästi). Ja ei ollenkaan ymmärrä välillä ad/hd sisartaan... puhumattakaan ns. normaaleista sisaruksistaan.