keskiviikko 24. kesäkuuta 2009

Vallattomat vanhemmat

Mieliala on muuttunut viime kirjoituksesta täysin, ja vanhempienkin vierailusta on selvitty. Minun on entistä helpompi käsittää äitini outoa käytöstä ja vaikeutta ymmärtää tilanteita asperger-näkökulmasta, ja pystyn olemaan hänelle verrattomasti suorempi. Aiemmin pelkäsin hänen loukkaantuvan, jos sanoisin suoraan, koska hän loukkaantui pikkuasioistakin ja myös tulkitsi välillä tilanteita aivan kummallisesti. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että suoruus on hyvästä, sitä hän ymmärtää, eikä hänen tarvitse yrittää tulkita itselleen hämmentäviä tilanteita.

Kiinnitin myös huomiota siihen, että itse asiassa äitini päällimmäinen tunnetila haastavissa sosiaalisissa tilanteissa näyttäisi olevan hämmennys. Hän pyrkii ymmärtämään tilannetta, ja koska se on vaikeaa, hän käyttäytyy sietämättömän itseriittoisesti tai ei kykene kommunikoimaan ollenkaan. Huomasin hellittäväni aiemmasta vastuuntunnosta, enkä edes pyrkinyt toimimaan tulkkina äidin ja maailman välillä - se ei ole realistisesti mahdollista, olen nyt ymmärtänyt sen.

Isän kanssa oli pari hyvää hetkeä, etenkin kun tietoisesti pyrin olemaan hakematta hyväksyntää. Tarkkailin, ovatko vanhempani minua kohtaan jotenkin niin arvostelevia ja kriittisiä kuin nöyristelevä asenteeni on antanut ymmärtää. Eivät he ole, eivät enää. Asetelma on kääntynyt niin, että he katsovat minua ylöspäin, minä en vain ole tajunnut sitä. Nyt kuitenkin tiedostin sen ja otin selvästi johtajaroolin (monissa tilanteissa, tietysti välillä taannuin vanhoihin toimintamalleihin). Se sai vanhempani kuuntelemaan minua paljon paremmin kuin ennen. Hieno tunne.

Jännitin etukäteen paljon tätä kahden päivän vierailua, mutta en siivonnut hiessä ja pyrkinyt tekemään kaikesta täydellistä, jotta mistään ei vain löytyisi moitteen sijaa. Olen tehnyt niin aiemmin, ja aina sitä moitittavaa tai valitettavaa on löytynyt. Uurastaminen on aiheuttanut vain tutun pettymyksen.

Edellisen lauseen kirjoitettuani tajusin, että siinä kiteytyy koko suhde vanhempiini. Olen tehnyt töitä, yrittänyt ja suorittanut, mutta aina joku on pettynyt jonkin asian takia, monesti minä vanhempiini tai he minuun. Nyt en enää tehnyt niin paljon töitä, ja sen seurauksena meillä kaikilla taisi olla rennompaa.

Tein monia pieniä käytännön muutoksia entiseen. Laitoin esimerkiksi vanhempani odottamaan. Jos he kutsuivat minua, niin kuin he tekevät jatkuvasti, en tullutkaan heti kyselemään, mitä nyt ja miten voin auttaa, vaan käskin vain odottaa hetken. Jonkin kerran lupasin tulla ihan pian ja viivyttelinkin pidempään vaikkapa surffaamassa netissä. Ihana vallan tunne pilkahti hetkittäin.

Aiempina vuosina tämän vanhempieni pakollisen kesävierailun jälkeen olen ollut uuvuksissa, sekavalla mielellä ja monesti pettynyt omaan toimintaani ja kyvyttömyyden tunteeseeni. Nyt olen tyytyväinen itseeni ja suorastaan hilpeä. Niin, ja täysin vapaa syyllisyydestä! Ihmeellistä!

2 kommenttia:

Rehvakas tosikko kirjoitti...

Minulla on ollut vastaavanlainen kokemus vallattomista vanhemmista. Yritin nuorempana ennakoida myrskyjä ja estää ne käyttäytymällä mahdollisimman oikein. Lopulta toimivimmaksi tavaksi osoittautui päinvastainen. Annoin myrskyn alkaa ja ilmaisin, miltä se tuntuu.

Eräänä kesänä äitini alkoi kehrätä ärtymystä (joku kina vanhempieni välillä ja kinoihin yritettiin vetää kaikki mukaan puolia "valitsemaan") ja tiesin, että joku asia häntä närästää ja hän kasvatti kiukkua. Aiemmin olisin lepytellyt ja puhunut nättejä koko viikon ja hän olisi kiukutellut koko ajan enemmän. Nyt vain sanoin (=tiuskaisin rumasti), että me olemme täällä vain viikon lomalla ja hän voi sen viikon kiukutella ja menettää tilaisuuden nauttia lastenlapsista ja perheemme seurasta ylipäätään. Tai sitten hän voi lopettaa tuon kiukuttelun samantien ja alkaa viettää kivaa lomaa meidän kanssa. Hän sitten valitsi hämmästyksekseni jälkimmäisen. Ensin hän esitti perusteluja ja oikeutuksia kiukulleen, mihin sanoin, että mulle on ihan sama, mitä hän kiukuttelee ja kuka on oikeassa ja kuka on väärässä, koska mua ei se kiinnosta. Mua kiinnostaa vain nauttia tästä lomasta yhdessä. Oli huikeaa huomata,miten äiti hienosti nieli kiukkunsa siitä asiasta mikä ikinä häntä harmittikin ja alkoi hullutella lastenlasten kanssa. Meillä oli oikein kiva loma. Ja äitiäkin lopulta vain nauratti kun tytär sillä tavalla häntä ojensi.

Ihmeellisiä on vanhempien mielenliikkeet. Ja meidän lasten kans. Yritän muutenkin muistaa omissa ongelmatilanteissa, että jos vanha tapa ei ole tuottanut tulosta, kannattaa lopettaa pään hakkaaminen seinään ja kokeilla jotain uutta tapaa. Tuota mun on yhä vaikea muistaa käytännössä, mutta muistuttelen siitä aina itseäni silloin kun jumitun ratkaisemaan jotain ongelmaa samalla toimimattomalla tavalla.

Möme kirjoitti...

Niinpä, tuntuu olevan minunkin vanhempieni kanssa tämä Myrskyjä päin -suhtautuminen kaikkein paras.

Hauska sattuma, että kerroit tuosta äitisi ojennukseen laittamisesta - minulla oli lähes samantyyppinen tilanne tällä kertaa. Vanhemmat näet aloittivat meillä käydessään ruokapöydässä tyypillisen keskinäisen naljailunsa ja piikittelynsä, joka aina johtaa siihen, että toinen suuttuu ja alkaa mököttää.

Kumppanin kiusaaminen on asia, joka saa minut aina raivoihin, oli kyse mistä pariskunnasta tahansa. Jos ei osaa olla toisen kanssa nälvimättä tai moittimatta tätä, pitää mennä itseensä ja vaihtaa sitten vaikka puolisoa, jos kerran toisen kanssa on niin kurjaa. Jos on toisen rinnalleen valinnut ja saanut, on syytä osoittaa kunnioitusta niin, että kohtelee toista edes ihmisenä. En ymmärrä lainkaan sitä, että joidenkin ihmisten mielestä kumppanin mollaaminen on hyväksyttävää ja jopa odotettavaa.
Minusta ei ikinä ikinä tule sellaista ihmistä.

Aiemmin olen vanhempieni aloittaessa riitelynsä joko pyrkinyt sovittelemaan tai vaihtamaan puheenaihetta, nyt annoin itseni ärsyyntyä. Annoin siis luvan omille tunteilleni, enkä alkanut myötäelää vanhempieni tunteita. Sanoin (yllätyksekseni aika kovaa ja tiukkaan sävyyn): "Voisitteko olla sovussa edes sen aikaa, kun olette täällä meillä!?"

Vanhempani häkeltyivät täysin, koska eivät tajunneet riitelevänsä tai käytöksensä olevan huonoa/näkyvän ulospäin, mutta ainakin vaikenivat yritettyään vähän hämmentyneinä änkyttää jotakin selityksiä! :-)