lauantai 20. kesäkuuta 2009

Unohdettu olo

Paska blogi. Tänään tekisi mieli lopettaa koko kirjoittaminen. Olen ihmetellyt jo kuukausia, miksi ystävät pitävät vähemmän yhteyttä kuin ennen (eivätkä ainakaan ilmaise että jokin olisi vialla). Sitten tajusin, että osasyynä on ehkä tämä blogi: ihmiset lukevat täältä kuulumiseni eivätkä älyä sitten ottaa yhteyttä ja kertoa omiaan. Toki on kiva, että blogi kiinnostaa - mutta tästä seuraa se, että kaikki tietävät, mitä minulle kuuluu, mutta minä en tiedä mistään mitään, kukaan ei ota yhteyttä ja tunnen olevani aivan yksin.

Tästä päivästä tulee näköjään siis virallinen itsesäälissä piehtarointipäivä. On ikävä sitä tunnetta, että otetaan yhteyttä, kysytään, mitä kuuluu, kutsutaan käymään tai poiketaan meillä. Olen lopen kyllästynyt kutsumaan itse itseni joka paikkaan. Olen kyllästynyt ymmärtämään, että jokaisella on kiireensä ja perheensä ja kaikkea. Kyllä minäkin olen jonkin arvoinen. Ja jos ei ehditä tavata, ei se mitään, kyllä minä sen toki ymmärrän. Mutta voisihan sen ilmoittaa? Nyt on vain hiljaisuus - bittiavaruus johon viestit lähtevät ja katoavat, äänetön puhelin, lukittu ulko-ovi.

Täällä on pieni surullinen mömmelönorsu, jolle ei soitettu vaikka luvattiin. Ja jotta ei tarvitse soittaakaan, kerrotaan nyt vielä kuulumiset tässä: sataa, on kylmä, joudun tekemään viikonlopun töitä, kukaan ei kutsunut juhannukseksi minua mihinkään (paitsi Dubliniin, johon minulla ei suureksi mielipahakseni ollut varaa lähteä) ja töiden lisäksi ainoa merkintä ensi viikon kalenterissa on vanhempieni vierailu. Miten säälittäväksi ihminen voi tulla?!?

7 kommenttia:

Jäänainen kirjoitti...

En tiedä lohduttaako toisen ihmisen surkeus juuri nyt, mutta sinut sentään kutsuttiin Dubliniin, vaikket päässytkään. Ja minunkin elämässäni oli kohokohta, kun sukulaiset kävivät kylässä viikko sitten. Vaikka nyt melkein samalle viikolle sitten osuikin ystävän synttärit/muutto. Kummaa muuten, miksi aina kaikki tuollainen pakkautuu yhteen kasaan, samaan aikaan? Ja sitten saa istua puoli vuotta kotona ilman että mitään tapahtuu.

En tiedä, mikä aikuisia yleensä riivaa, onko se sitten se kiire lasten ja töitten kanssa? Kun kukaan ei koskaan ota yhteyttä, eikä kenestäkään kuulu mitään. (Ihan ilman blogiakin, ikävä kyllä.)

Juhannus on suomalaisille varmaan vähän sama kuin joulu: perhejuhla, jossa mennään sukulaisten kera mökille. Kai?

Möme kirjoitti...

Lohduttaa, kovastikin. :-) Kiitos siitä, annoit paremman mielen.

Jäänainen kirjoitti...

Hyvä juttu. :)

Ilona kirjoitti...

Minullakin on joskus itsesääli-päiviä. Kyllä se siitä!

ärri kirjoitti...

Täälllä ihminen, joka ei soittanut, vaikka lupasi :(
Niin se vaan oli, että tämä surkeus unohti koko asian. En ole sinua unohtanut elämästäni, unohdin vain soittaa, ajattelematta asiaa sen laajemmin. Olen pahoillani. Olet blogilla tai ilman tärkeä ihminen, jonka haluan kuuluvan elämääni. Ei elämäsi ole surkeaa ja unohdettua. Valvotut yöt vauvan kanssa saavat vaan aivoni mömmöksi, jossa ei kestä mikään ajatus. Tule kuitenkin luokseni aina kun siltä tuntuu ja pistä minut pysähtymään, pysäytä tämä juna jollekin pysäkille. Olet rakas minulle!!

Pieni Kissa kirjoitti...

Moi! Mitä kuuluu?? :)

Möme kirjoitti...

Kiitos kaikista kommenteista, niistä tuli hyvä mieli! Olipa kertakaikkisen hirveä viikonloppu, mutta siihen liittyi taas tärkeitä oivalluksia itsestä - ja joskus tarvitsee näköjään rypeä oikein kunnolla. Vastapainoksi aion nyt viettää kivan, sosiaalisen ja aurinkoisen viikon, ja pitää perjantain vapaata :-)