keskiviikko 10. kesäkuuta 2009

Kipupisteitä

Luin tunnelukkoja käsittelevän kirjan Eroon tunnelukoista, se oli ensimmäinen jonka sain kirjastosta käsiini. On huojentavaa oppia ymmärtämään itseään ja käytöstään paremmin ja ennen kaikkea päästä paremmin kosketuksiin omien tunteidensa kanssa. Nyt päällimmäinen tunne on kuitenkin sekasorto. Liikaa tietoa, liikaa muistoja, liikaa lapsuuden tunteita. Olen pudonnut kipeisiin oivalluksiin.

Öisin olen levoton, valo puskee väkisin verhojen läpi, luomien läpi, aivoihin valaisemaan kaikki unohdetut nurkat, ja uneni ovat täynnä kiirettä, matkustamista, toimimattomia teknisiä laitteita, väkeä, kulkuneuvoja ja toistuvia kohtauksia. Sitten herään päivään, joka on kiireetön ja rauhallisesti oman aikatauluni mukainen, itsenäistä työtä, epäsosiaalista puutarha-aikaa, musiikkia. Tilaa ajatella.

Tämä kaikki vaatii perehtymistä. Näiden tunteiden käsittelyä, menneen uudelleentulkintaa. En halua aloittaa aivan vielä. Mietin muutenkin, ensimmäistä kertaa, tämän blogin roolia. Kirjoitanko ajatukseni tänne? Uskallanko, karkotanko lukijat, vai onko tämä blogi juuri tätä varten? Olen vailla suuntaa, enkä tiedä, onko se hyväkin tunne.

Ei kommentteja: