sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Nollatuuliolo

Se säämerkki, joka kuvaa suunnaltaan vaihtelevaa tuulta, ja keskellä onkin nolla. Ei tuulta. Se on jollakin tavalla kiehtova merkki ja tuli tänään vastaan ilmatieteenlaitoksen sivulla kuvaamaan päivän olotilaa täydellisesti.

Kotona, verhot kiinni ettei tarvitse avata mahdollisille virpojille ja nähdä neonvalkoisena hohtavaa vastasatanutta lunta, työn ääressä siinä jännässä jatkumossa, joka syntyy aivoista vikkelien sormien kautta näyttöön mustiksi muurahaismaisiksi kirjaimiksi.

Eilen oli kummipojan ristiäiset, ja vitsailimme puolison kanssa olevamme emme kristillisiä kummeja, vaan pikemmin kummeleita - täysiä törppöjä aivan ulalla.

Otan vakavasti tehtäväni olla lapselle turvallinen aikuinen, mutta papin puheet eivät koskettaneet, ja vaikka päivä oli pääosin mukava ja juhlat onnistuneet, sain lievän yliannoksen kaikenlaista lapsi- ja vauvatohinaa. Voin olla läsnä lapsen elämässä, mutta varsinaista iloa minusta on hänelle vasta muutaman vuoden päästä, kun vauva- ja taaperovaihe on ohi.

Yöllä oli sitten varsinaiset seikkailut. Selvittyäni lautailuretkestä tuntureille, joka päätyi pihakeinussa temppuilun kautta kahlaamiseen suolla appiukon kanssa, nukuin lapsuudenkodissa ikkuna auki, ja heräsin aikaisin aamulla siihen, että sisään oli tullut paljon lepakoita päiväksi nukkumaan seinille. Makasin sängyssä ja tarkkailin niitä viehättyneenä, ja noustessani katsomaan kirjahyllyn luo itsensä viikanneita yksilöitä lähempää huomasin, että sisään oli tullut myös erilaisia liskoja - myös parikymmensenttinen lentolisko ja joukko vielä pienempiä tuliliskoja - sekä lehdenleikkaajamuurahaisia.
Äkkiä kamera esiin, eikä se tietenkään toiminut, kuten mitkään tekniset laitteet eivät ikinä toimi unissani. Tajusin kuitenkin helpotuksekseni, että tämä on niin erikoista, että muistaisin kyllä näiden eläinten vinkeän ulkonäön ilman kuviakin. Ja niin muistinkin, myös herättyäni - sen jälkeen, kun lentolisko oli lehahtanut päälleni istumaan.
(Hassuinta tässä oli, että tietoinen mieleni ei tunne sellaista eläintä kuin tulilisko, mutta Avaraan luontoon tempautunut alitajuntani näköjään tuntee, nimeä myöten. Näin on käynyt ennenkin, silloin kun lapsena näin unta punakardinaaleista.)

Nyt soi ovikello. Vaikka lievä syyllisyys kohauttaa olkapäitä, täällä ei olla kotona. Ei jakseta olla.

5 kommenttia:

ADD-Pupu kirjoitti...

Mutta kummelit ovat myös vakaita kiintopisteitä ja suunnannäyttäjiä, vaikka niiden päässä ei olekaan valoa ;)

Veloena kirjoitti...

Uuh, itse olen varmasti oppinut eniten niiltä sukulaisilta (muita ystäviä vanhemmillani ei olekaan oikein) jotka olivat vanhempieni mielestä jotenkin aivan hukassa ja eksyksissä. Heistä oppi, että eli miten eli, monin tavoin näyttää selviävän ja jopa viihtyvän. Varmasti lapsen kannalta on tärkeintä, että näkee monia erilaisia elämisen tapoja ja mahdollisuuksia.

On kyllä rohkeaa suostua kummeliksi. Mua yritettiin kerran pyytää, mutta säikähdin ajatuksesta ihan tajuttomasti, kiskaisin liinat kiinni ja kieltäydyin. Voihan sitä muutenkin olla elämän laitamilla, kun ei osaa sillä lailla kuvitella olevansa mikään vakaa kiintopiste kellekään tai millekään.

Möme kirjoitti...

Viisaita sanoja molemmilta, kiitos niistä!

Minulle kummelius on ennen kaikkea kiva asia, se antaa kaikenlaisia oikeuksia mutta ei mitään ikäviä velvollisuuksia. Saan erityissuhteen johonkin pieneen ihmiseen ilman vanhemman ankeaa osaa. Voin olla se, joka keksii kivoja juttuja, on tukena ja kuuntelee, eikä minun tarvitse olla se, jonka tärkein tehtävä on asettaa rajat ja pitää ne kapinoinnista huolimatta. Saan hoivata, jos haluan, mutta minun ei tarvitse.

Koen myös toteuttavani tätä kummeliajatusta sen kautta, että olen lapsen vanhempien ystävänä ja tukena, jolloin koko perhe voi paremmin :-) Yksi ihminen voi tehdä aika vähän, mutta hetkittäin kuitenkin yllättävän paljon.

Toisaalta olen sitoutuvaa tyyppiä (silloin kun se on vapaaehtoista), joten minun on helppo sitoutua tähän. Itsekriittisyyden väheneminen viime aikoina on auttanut asiaa myös ;-)

Ilona kirjoitti...

Minä olen saanut kummeilta paljon sellaista tukea, jota vanhempani eivät ole pystyneet antamaan (en sano tätä katkerana, niin vain asia on). Lapsena kummini olivat minulle aikuisia ystäviä ja ovat edelleen (nyt kun olen itsekin aikuinen).

Onnea kummiuteen!

Möme kirjoitti...

Kiitos! :-)