lauantai 18. huhtikuuta 2009

Jäisiä polkuja

Olen aina pitänyt itseäni toisinajattelijana ja oman tien kulkijana. Jo lapsesta asti koin olevani erilainen kuin muut (niin kuin kaikki muutkin), ja teini-iässä tunne vahvistui (niin kuin kaikilla muillakin). Kapinoin vanhempieni arvomaailmaa vastaan silloin ja yhä edelleen, ja pidin sitä merkkinä yksilöllisestä ajattelusta. Erehdyinkö?

Toki vanhempani ovat monessa suhteessa kaavoihin kangistuneita, mutta suuri osa oli varmaankin normaalia nuoruusiän irtiottoa, ei merkki korkeammasta älykkyydestä tai suuremmasta rohkeudesta. Ja hakiessani paikkaani maailmassa tein toki monia valtavirrasta poikkeavia valintoja, mutta yksilöllisyyteni ei ole silti varmaankaan avautunut muille samalla lailla ihanteellisena ja ainutlaatuisena kuin itselleni omassa fantasiamaailmassani.

Tajusin tänään, että vaikka olen ajatellut joltisenkin itsenäisesti, olen enimmäkseen käyttäytynyt muiden odotusten mukaan. Vasta viime vuosina olen alkanut ymmärtää, että ne kaksi eivät ole sama asia. Kukaan ei näe pääni sisään. Eivätkä sanat ole tekoja.

Olen voinut esimerkiksi kertoa olevani feministi, mutta silti olen seurassa voinut hymyillä tai nauraa jonkin iljetysmiehen vitseille. Olen vihannut vanhempiani, mutta esittänyt heille kuuliaista tytärtä. Minulla on ollut voimakkaita mielipiteitä, mutta en ole halunnut pahoittaa kenenkään mieltä. Tai saada vihollisia. Enimmän osan aikaa kasvoillani on ollut (typerä) hymy, jonka tarkoituksena on ollut viestiä muille, etten ole missään määrin vaarallinen vaan oikeasti ihan mukava. Vaikka olen halunnut olla itsenäinen, vahva, vaarallinenkin nainen! Rohkea tukipilari ystäville ja varteenotettava vastustaja vihollisille.

Nyt onneksi uskallan. Siinä on auttanut suoraselkäinen, merkityksettömistä mielipiteistä viisveisaava puolisoni. Ja myös eräs puolituttu, joka alkoi täysin epäolennaisista ja epäreiluista syistä vihata ja parjata minua ja tekee niin yhä. Olin aina toki sanonut rikkiviisaasti, että kaikkia ei voi miellyttää, mutta oli eri asia joutua itse tosipaikan eteen. Se on ollut hyvä koulu.

Se, että joku ihminen on saanut minusta tai käytöksestäni täysin väärän kuvan eikä ole kiinnostunut tosiasioista, on auttanut aika paljon itsenäistymisessä muiden mielipiteistä yleensäkin. Olen hyväksynyt sen, että minulla on vihamiehiä ja tulee olemaan jatkossa vielä enemmän, koska miellyttäminen loppuu nyt.

Olen jo vuosia ihaillut ihmisiä, jotka uskaltavat sanoa mielipiteensä ääneen ja kyseenalaistaa totuttuja malleja. Eikä tämä tarkoita mitään yksisilmäisiä paasaajia, vaan älykkäitä rohkelikkoja, jotka ajattelevat omilla aivoillaan. Uskaltavat kysyä, miksi. Uskaltavat olla menemättä joukon mukana. Aiemmin olen toki tehnyt niin, mutta vain mielessäni. Nyt olen opettelemassa ääneen kysymistä ja ennen kaikkea toimimista.

Vielä on lunta, mutta jossakin pääsee jo kulkemaan.

2 kommenttia:

Veloena kirjoitti...

"Olin aina toki sanonut rikkiviisaasti, että kaikkia ei voi miellyttää, mutta oli eri asia joutua itse tosipaikan eteen. Se on ollut hyvä koulu.

Se, että joku ihminen on saanut minusta tai käytöksestäni täysin väärän kuvan eikä ole kiinnostunut tosiasioista, on auttanut aika paljon itsenäistymisessä muiden mielipiteistä yleensäkin. Olen hyväksynyt sen, että minulla on vihamiehiä ja tulee olemaan jatkossa vielä enemmän, koska miellyttäminen loppuu nyt."

Tämä tuo mieleen yhden kohdan siitä kirjasta, jota käänsin talvella ja joka esitti hyvän ehdotuksen, joka kuulosti ensin vähän kummalta, mutta tarkemmin harkiten alkoi tuntua aika hyvältä ohjenuoralta: on syytä olla kiitollinen niistä hankalista ihmisistä, joita kohtaa ja jotka tuottavat päänvaivaa ja pettymystä, koska heiltä oppii enemmän itsestään ja vuorovaikutuksesta kuin keneltäkään kiltiltä, myöntyväiseltä mukailijalta.

Niinpä saattaa olla, Möme hyvä, että sen sijaan, että suututtaisit ihmisiä seistessäsi suorana, miellytätkin heistä osaa enemmän kuin olisit ennen voinut. (Ehkä kuitenkin eri ihmisiä kuin myönnellessäsi, en osaa vielä kommentoida tätä.) Kummallinen ajatus, eikö vain, mutta olen parin viime vuoden aikana miettinyt tätä jutskaa kovasti ja huomannut hämmennyksekseni, että pidän enemmän suorasuisista, vähän hiomattomista tyypeistä kuin sellaisista anything goes -hymyilijöistä tai ihmisistä, jotka ottavat aina minun puoleni silloinkin kun heidän olisi hyvä panna hanttiin ja sanoa vastaan ja kysyä, että mitä hemmettiä sä nyt oikein ajattelet, ei se nyt ihan noin voi mennä, herää! Mutta en osannut sanallistaa tätä jutskaa oikeastaan ennen kuin luin tuosta käännöstekstistä tuon kiitollisuusjutun ja vähitellen aloin hahmottaa, että niin, tätä se todella tarkoittaa.

Ja onhan se aika kamala visio, että kaikki voisivat tietyssä ystäväpiirissä esimerkiksi potea jotakin ajatustaan tai asennettaan, syyllistää siitä itseään ja olla jakamatta sitä silkkaa loukkaamattomuuden haluaan - ja on ihan mahdollista, että heillä kaikilla olisi kuitenkin jaettuna tuo ajatus tai asenne!

Möme kirjoitti...

Hyviä näkökulmia, kiitos! Itsekin pidän suorasukaisista tyypeistä, siksi sellaiseksi pyrinkin :) Tosin matka on vielä pitkä...