tiistai 3. maaliskuuta 2009

Toisessa maailmassa

Olin viikonloppuna yötä veljeni luona. Oli kiva mennä hänen luokseen kylään, vaikka teinkin sen virheen, että suostuin hänen kanssaan isoon ruokakauppaan ja vielä ehdotin joitakin muita tuotteita kuin mitä hän aina ostaa. Jos ehdottaa esimerkiksi hieman laadukkaampien säilykehedelmien ostoa, pitää toki kantaa tekonsa seuraukset: odotella kärsivällisenä, kun toinen vertailee tuotteita perinpohjin merkin, alkuperämaan, kilohinnan, painon sekä hedelmien ja nesteen keskinäisen tilavuussuhteen perusteella ja yrittää määrittää, kannattaako kalliimmasta tuotteesta oikeasti maksaa. Maku ei oikein kelpaa valintaperusteeksi, sitähän ei voi numeraalisesti määrittää. Ja juuri siksi valinta onkin vaikeaa, koska minä sanon hänelle, että se nyt vain maistuu paremmalta.

En ollut kovin kärsivällinen. Jossakin välissä teki jo mieli alkaa karjua, että herää hyvä ihminen, ansaitset työstäsi enemmän kuin minä ja rahaa makaa pankissa tonnikaupalla, kyllä voit ostaa kolmetoista senttiä kalliimpia ananasrenkaita! En kuitenkaan tehnyt niin, komensin vain rauhallisella äänellä häntä ostamaan niitä kalliimpia ja paremmanmakuisia. Ja muutaman tunnin yhdessäolon jälkeen olin itsekin vajonnut johonkin semi-autistiseen tilaan, jossa saavutan hyvän harmonian veljeni kanssa.

Siinä tilassa ei tarvitse kovasti puhua, mutta toisaalta voi puhua paljonkin, jos huvittaa. Mitään alustusta ei tarvita, aiheesta voi ja pitääkin aloittaa suoraan, oli se kuinka absurdi tahansa. Ja vaikka tavallaan näennäisesti tehdään yhdessä asioita, kumpikin tekee omaa juttuaan, johon toinen ei puutu, ellei se ole välttämätöntä. Pepsiä kuluu, kello tikittää seuraavan päivän puolelle.

Se on ihan hyvä tila, se on minun ja veljeni tapa olla yhdessä, enkä ole koskaan aiemmin oikein tiedostanut sitä - mikä ehkä kertoo jotakin myös minusta. Tällä kertaa kuitenkin tajusin, että en ole veljeni seurassa oikein oma itseni, vaikka en mitään roolia vedäkään. Pikemminkin riisuudun siitäkin minuudesta, joka minulla normaalisti on. Muutun joksikin pelkistetyksi. Persoonallisuus menettää merkitystään. Äly pysyy ennallaan, mutta tunnepuoli vaimenee.

Kaikki on hyvin niin kauan, kun mikään tai kukaan ei yritä häiritä ulkopuolelta. Nyt kuitenkin yritti: ystäväni lähettivät tekstiviestejä ja kyselivät tulevaa aikatauluani ja suunnitelmiani, koska oli aiemmin sovittu, että tavataan. Olin ihmeellisen kyvytön tekemään suunnitelmia. Tai paremminkin: siinä pelkistetyssä olemassaolossani ei ollut mitään suunnitelmia. Eikä voinut ollakaan. Oli helppo tuntea, että saamani viestit oli tarkoitettu jollekulle toiselle, ja jättää vastaamatta niihin. Niitä tuli lisää (tietenkin, koska en vastannut), ja ne ahdistivat hetken, mutta unohtuivat pian.

Kyse ei ollut välinpitämättömyydestä, halusin todella tavata näitä minulle rakkaita ihmisiä. Sen suunnittelu ei vain yksinkertaisesti sillä hetkellä tuntunut ajankohtaiselta tai edes mahdolliselta. En ymmärtänyt, mitä olisin voinut vastata, koska siinä maailmassa ei ollut aikaa; en ollut aikaan sidottu persoonallinen minä, vaan aivan muihin asioihin keskittynyt mieli. Olin hämmentynyt, mutta en osannut toimia.

Jälkeenpäin on todella vaikea ymmärtää, miksi en vastannut viesteihin edes jotenkin. Tai soittanut ja sanonut, että tämä on hankalaa, en osaa päättää aikataulua enkä tunne hallitsevani aikaa tai elämääni. Ainoa reaktioni oli täydellinen kieltäminen: jos en reagoi mitenkään, tämä asia ratkeaa itsekseen jotenkin.

Ratkesihan se. Loppujen lopuksi viesteissä tuli tarkat ohjeet tapaamisajoista- ja paikoista, ja asiat päätettiin puolestani. Minun pitäisi vain noudattaa niitä ohjeita. Se ei kuitenkaan onnistunut: lähdin veljeni kanssa hänen bittiluolastaan ulkomaailmaan, kovaan todellisuuteen, tajuamatta, että olin ollut sieltä jonkin aikaa pois, ja kaikki vyöryi kaaoksena päälle. Kaupungin melu, bussit, aikataulut, päätökset, valinnat, metrot, jonot, lippujen ostamiset, kiihtyvästi hupeneva aika, tylyt ihmiset, avuttomuus, myöhästyminen, kaikki nämä väistämättä kohdattava.

Olin niin pahoillani, kun en ollut pitänyt kiinni sovitusta, kun en ollut vastannut mitään mihinkään, kun kerta kaikkiaan olin mielestäni pettänyt ystäväni. Kyse ei ollut isoista asioista, ja ehdin kyllä nähdä ystäviäni (eivätkä he olleet odottaneetkaan, että saapuisin sovittuna aikana, koska tiesivät minun olevan veljeni luona). Silti tilanne vaivasi.

Panin itseni seinää vasten ja tivasin, miksi ihmeessä olin käyttäytynyt näin. Missä minä oli ollut viimeisen vuorokauden? Se normaalisti käyttäytyvä minä, joka osaa kysyä tai kertoa, jos ei tiedä tai osaa. Se minä, joka vasta vähitellen oli palaamassa käyttöön jostakin lepotilasta, johon se oli kytketty silloin kun tietokone avattiin.

Ja tunteet palasivat kertarysäyksellä niin, että ärsyynnyin ja ahdistuin ja aloin kiroilla, ensin ajan kulumisen ja muiden ulkoisten syiden takia, sitten yhä kasvavan sisäisen hämmennyksen seurauksena. Ja sitten tajuan, että veljeni on myös siinä tilanteessa ja katsoo kummastuneena, mikä minulle tuli. Hän saattaa kysyä, mitä riehun, ja selvästi kiusaantuu tilanteesta. Olen ollut ihan rauhallinen koko hänen kanssaan viettämäni ajan, ei turhia tunteita, ei yllätyksiä, ja nyt -yhtäkkiä - olenkin kuin toinen ihminen. Ystäväni katsovat minua yhtä ihmeissään: miksi ihmeessä en sitten lähtenyt aikaisemmin ja hoitanut asioita vähän paremmin, niin ei olisi tarvinnut myöhästyä.
Ja minä olen siinä kahden maailman välissä itseni ulkopuolella ja tuntuu, että pää hajoaa. En osaa perustella käyttäytymistäni kenellekään asianosaiselle, kaikkein vähiten itselleni. Aiempi pelkistetty harmonia saa muun maailman tuntumaan räikeän liialliselta ja vaativalta. Kestää kauan, että herään/tasaannun ja olen taas oma itseni.

Käykö minulle aina veljeni seurassa näin? Onko hänen elämänsä tätä?

3 kommenttia:

Jäänainen kirjoitti...

Tuo tuntuu niin hyvin tutulta. Tuli mieleen enoni, äitini (hieman) ja minä itsekin. Kuinka helppoa onkaan valua siihen autistiseen tyhjyyden tilaan jossa millään ei ole mitään merkitystä muuta kuin sillä mitä tekee juuri nyt.

Möme kirjoitti...

Hyvin tiivistetty. Juuri tuo merkityksettömyys tuo mukanaan kyvyttömyyden.
Olen edelleen hämmentynyt, koska en ole koskaan aiemmin tiedostanut tätä.

Jäänainen kirjoitti...

Olet siis ottanut askeleen eteenpäin tiedostamisen tasoilla, onnitteluni. :-)