sunnuntai 15. maaliskuuta 2009

Tehtävälistat tuhkaksi

Tämä on ollut kiinnostava viikonloppu itsetutkiskelun kannalta. Puoliso on keikkareissulla, joten olen saanut olla ihan keskenäni. Eilen oli pitkästä aikaa vapaapäivä ilman mitään sovittuja tapaamisia tai menoja. Vietin pitkän aamiaisen, ja sitten aloin miettiä, mitä tekisin. Koko päivä aikaa, joten jokin isompi projekti voisi olla kiva. Järjestäisinkö valokuvia vai siivoaisinko puutarhamuistiinpanoni, jotka ovat sekaisin laatikossa? Koko aamun vaivannut outo tunne voimistui iltapäivällä: jotakin puuttuu, jotakin on nyt pielessä.

Yhtäkkiä tajusin, mitä puuttuu: tehtävälista. Sellainen luettelo, johon olisin stressin vallassa kirjoittanut loputtomasti hoidettavia töitä. Siivoamisia, velvollisuuksia, selvitettäviä ja ratkaistavia asioita. Pitkänpitkä paperin kääntöpuolelle jatkuva tärkeysjärjestyksessä oleva luettelo, joka ennen määritti vapaapäivieni ohjelman tarkkaan. Käytännössä vapaat kuluivat valmiin toimintasuunnitelman suorittamisessa.

Tämä outo tunne oli vapaus! Huumaavan ihana vapaus tehdä mitä mieleen juolahtaa!

Olen elänyt ilman tehtävälistoja jo pitkään, en vain ole tajunnut sitä. Olen jättänyt niiden tekemisen huomaamattani. Ennen minulla oli useita listoja kerralla, pitkäaikaisia ja lyhytaikaisia, aihealueittain, enkä muista että olisin melkein koskaan saanut kaikkea suoritettua listasta. Minulla oli siis tapana kirjoittaa niihin kaikki mahdolliset mieleen juolahtavat velvollisuudet (ja iloisetkin asiat, jotka siinä samassa muuttuivat Töiksi), ja tavoitella sitä tilaa, kun kaikki asiat olisi suoritettu, jotta vihdoin saisin levätä. Järjetöntä!

En edes muista, milloin tein viimeisen listan. Muistan tehneeni viime joululoman ja myös viime kesäloman alla listan, mitä haluaisin tehdä. Ne listat olivat jo aika erinäköisiä kuin vanhat tehtävälistat ja sisälsivät seuraavia: elokuvien katsominen, palapelien teko, sängyllä löhöily ja lukeminen, herkuttelu jne. Mutta viimeistä tehtävälistaa en edes muista. Olen vapautunut orjuudesta huomaamattani. Toisin sanoen muutuin ihmiseksi, jonka elämää eivät määrittele suoritettavat tehtävät. Ehkä listat jäivät lopullisesti silloin, kun tulin terapiasta kohtiin uudella elämänasenteella ja löhähdin sohvalle vain nauttiakseni elämästä puolison hymyillessä kannustavasti ja hyväksyvästi.

Hassuinta tässä on, että elämässäni olevat erilaiset tehtävät ja hoidettavat asiat eivät ole hävinneet - voisin nytkin laatia entisenlaisen pitkän listan jos haluaisin. Siinä ei kuitenkaan olisi mitään mieltä. Nykyisin muistan tärkeimmät asiat ilman luetteloakin, ja muita asioita lykkään tai jätän ne kokonaan, jos on tärkeämpää vaikkapa nauttia vapaapäivästä tai -illasta tekemättä mitään. Mieleni ei ole enää ongelmanratkaisukoneisto, joka pyörittää koko ajan erilaisia tehtäviä. Se on kiehtova avoin tila, johon mahtuu hetkistä nauttimista ja luovuutta. Enkä kuitenkaan koe saavani vähemmän asioita aikaiseksi kuin ennen.

Esimerkki: siivous. Aiemmin minulla oli päässäni kaikenlaisia sääntöjä. Pitää siivota tiettynä päivänä viikossa. Lisäksi suurempia siivousprojekteja tietyin väliajoin vuodenaikojen mukaan. Olin jatkuvasti kiusallisen tietoinen siitä, että minulla on laatikoittain papereita, jotka pitäisi järjestää ja kaapeissa tavaraa, jolle en tiedä, mitä tehdä. Nykyään siivoan ehkä kerran viikossa, koska minua huvittaa siivota vaikkapa viikonlopuksi, suurempia urakoita teen silloin kun/jos huvittaa, ja enimmän osan aikaa en ajattele koko asiaa. Kaappien tai laatikoiden sotkuisuus ei häiritse minua yleensä vähääkään, nehän ovat omia sotkujani eikä kukaan muu edes tiedä niistä! Siisteys ei ole minulle tärkeää, joten miksi stressaisin niin kuin ennen?

Nyt voin vain ihmetellä, miksi ihmeessä hiostin itseäni kaikesta niin monta vuotta. Miksi vaadin aina itseltäni täydellisyyttä, jota ei voi saavuttaa? Tuloksena oli lähes jatkuva epäonnistumisen tunne ja ylikuormittuminen kaikista velvollisuuksista. Ei mikään ihme, että joka kesä (aloittaessani viikon tai parin mittaisen, tehtäviä täyteen ohjelmoidun kesäloman) tunsin olevani loppuunpalamisen partaalla. En osannut ollenkaan priorisoida asioita oikein. Enkä ymmärtänyt, että osa asioista on jätettävä pois listalta.

Olen kyllä tietoinen, että olen muuttunut, mutta en ollut tajunnut joidenkin muutosten olevan näin konkreettisia. Kun en enää pyri täyttämään kaikkia omia ja toisten vaatimuksia, olen saanut itselleni vapaa-ajan, joka rentouttaa ja virkistää, ja jaksan entistä paremmin sanoa ei. Myönteinen kierre!

Vietin eilen aidosti kivan päivän siivoten laatikoita. Oli ihanaa löytää paljon vanhaa roinaa, jota ei ole uskaltanut heittää pois (koska suorittava ja varmisteleva mieli pyrki säilyttämään kaikenlaista varmuuden vuoksi) ja paiskata kaikki suruttomasti menemään. Tunsin rentoutuvani, mutta samalla sain paljon aikaiseksi - vaikka huomaankin, ettei se ole minulle kovin tärkeää. En enää mittaa vapaapäivän onnistumista sen mukaan, miten paljon saan tehtyä. Ennemminkin olin illalla tyytyväinen, että onneksi on vielä tämä sunnuntai, jolloin aion löhöillä paljon television ääressä, jotta on sentään kunnon viikonloppu eikä pelkkää ahkerointia! ;-)

Löysin myös vanhoja tehtävälistoja, voitko kuvitella! Sellaisia, joista oli jäänyt pari-kolme asiaa suorittamatta, joten ne oli pitänyt säilyttää. Listaa ei voinut siis heittää pois, ennen kuin se oli suoritettu loppuun tai (ja näin kävi usein) oli pakko luovuttaa, koska ei jaksanut enää. Osa listoista oli siis monivuotisia. Ahdistavaa ajatellakin. Poltin listat lukematta niitä.

Vanhasta päiväkirjasta - jota sitäkin pidin velvollisuudesta - luin vuodelta 2003, että olin huomannut olevani muutosvastainen, mikä vaikeutti mm. uusien asioiden opettelua. Rivien välistä saattoi huomata, että ihanteenani oli suhtautua uusiin asioihin "poikkeuksetta innostuen". Mikä ihanne sekin on? Eikä ihme, jos vastustin muutoksia, olinhan nykyisyydestäkin aivan ylikuormitettu koko ajan!

Jotakin kertoo se, että nykyään minusta on samantekevää, olenko "muutosvastainen" vai en. Elämäni ja läheisteni elämä ja henkilöt ovat muuttuneet paljon, viime aikoina lähes poikkeuksetta hyvään suuntaan, joten varmaankin nykyään pidän muutosta jatkuvana ja yleisesti myönteisenä asiana. Toisaalta tiedän, että vaikeuksiakin välillä tulee. Minulla ei kuitenkaan ole tarvetta suhtautua elämään jollakin ihanteideni mukaisella tavalla. Löhöän tässä henkisellä sohvalla ja katson, mitä vastaan tulee, ja päätän sitten, viitsinkö tehdä sen suhteen jotakin vai en.

1 kommentti:

ADD-Pupu kirjoitti...

Tämä norsu törisee asiaa ja asennetta!!!