lauantai 7. maaliskuuta 2009

Ohikiitäviä kuvia, ohikulkevia askeleita

Olen taas katsellut elokuvia. Rakastan elokuvia, uppoutumista muihin maailmoihin, tarinoita, ajatuksia, lauseita. Parhaissa elokuvissa on hyvän tarinan ja suurten tunteiden lisäksi unohtumattomia vuorosanoja ja ajatuksia, jotka kehittyvät lopullisesti oivalluksiksi vasta elokuvan jälkeen.

Elokuvateattereiden tunnelmaa rakastan myös, se on vähän samanlainen kuin lentokentällä. Kaikki on väliaikaista, mutta täynnä merkityksiä. Kaikki ihmiset ovat matkalla johonkin, toisaalle, mutta kohtaavat hetken näissä tarinoissa, tässä pimeydessä ja vaimeassa, loputtomassa karamellien rapinassa - tai odotusaulan avarassa valoisuudessa ja vaimeassa, loputtomassa askelten kopinassa. Popkornien mietoa vointuoksua. Matkalaukkujen ja lattiavahan näennäisesti hajutonta himmeää kiiltoa. Jotakin pölyisyyttä, joka ei koskaan lähde istuinpäällysteistä. Kahvikuppien kilinää, virvoitusjuoma-automaattien suhinaa. Liikettä.

Revolutionary Road -elokuvassa mies yritti luoda uraa, joka olisi aivan erilainen kuin hänen edesmenneen isänsä. Hänelle tarjoutui kuitenkin mahdollisuus, joka johtaisi isän jalanjäljille, ja kaikki kertoivat, miten ylpeä hänen isänsä olisi hänestä. Ihmettelin, miksi hän ei kapinoinut, hänhän oli aina halunnut jotakin muuta. Sitten oivalsin: hän olisi myös halunnut tehdä isäänsä vaikutuksen. Ehkä osa kapinastakin oli huomionkaipuuta, osa varmasti aitoakin oman tien kulkemista, mutta päähenkilö halusi kaiken: sekä luoda omaa uudenlaista uraa että kulkea isänsä viitoittamaa tietä. Molempien saavuttaminen ei kuitenkaan ollut mahdollista.

Oivallus sai minut surulliseksi: onko meillä niin suuri tarve saada vanhempiemme hyväksyntä, sytyttää heidän kasvoilleen ilo ja ylpeys, että emme vapaudu siitä edes heidän kuoltuaan?

Ei ole yllättävää, että taannun veljeni seurassa jonnekin lapsuuteen, vielä vähemmän yllättää se, että taannun vanhempieni seurassa vanhoihin käyttäytymismalleihin. Uskoakseni niin käy enemmän tai vähemmän meille kaikille, ellei tietoisesti yritä panna vastaan ja pysyä aikuisena minänä. Mutta toivoisin, että sitten kun vanhempiani ei enää ole, olisin tehnyt päässäni tilit selviksi heidän kanssaan, ettei minun enää tarvitsisi yrittää miellyttää heitä. Vai seuraako se lapsena syntynyt tarve minua koko elämäni?

Ainakin vielä käy niin, että vaikka olen elänyt omanlaistani elämää täysin omantuntoni mukaan ja välillä täysin vanhempieni toiveiden vastaisesti, janoan välillä kiihkeästi heidän kehujaan - en tiedosta sitä, mutta jos he kehuvat, tulen jotenkin sietämättömän pöyhkeällä tavalla tyytyväiseksi. Aivan kuin se lapsi, joka sai kymppejä kokeista ja siksi vanhemmiltaan fiksun ihmisen leiman. Yritän painaa tämän kaiken pois tietoisuudestani, koska minun on niin vaikea olla vastentahtoisesti riippuvainen jostakusta.

Elokuvat (ja kirjat, tietysti) tuovat kuitenkin ikäviäkin asioita tietoisuuden tasolle. Ja oivalluksia on huomattavasti helpompi kestää ja käsitellä kuvien kautta. Siitä on joku kirjoittanut tunneälykirjankin; mitä elokuvia kannattaa katsoa mitäkin tarkoitusta varten. Nyt aion kuitenkin uppoutua takaisin kesken jättämääni dvd-levyyn, uusiin kuviin ja ajatuksiin. Ja sen jälkeen, ehkä huomenna, pohdin tätä:

"The human heart has hidden treasures,
In secret kept, in silence sealed;
The thoughts, the hopes, the dreams, the pleasures,
Whose charms were broken if revealed."

- Charlotte Brontë; Jane Eyre

Ei kommentteja: