keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

Kaupunkikevät

Muistanko vielä, millaista on asua kaupungissa? Kun on pieni osa suurensuurta kokonaisuutta. Kun toisten ihmisten elämät tunkeutuvat omaan kotiini kutsumatta ääninä, hajuina, kolinoina, askeleina, vierautena. Kun muutamat tutut ihmiset asuvat omissa valaistuissa ikkunallisissa komeroissaan eri puolilla suurta katujen labyrinttia, ja kohtaan päivittäin kymmeniä, satoja ventovieraita. Ihmisiä, joita en tunne, jotka ohimennen huvittavat, ärsyttävät, kiinnostavat tai koskettavat, ja suurimmaksi osaksi ovat täysin yhdentekeviä.

Kun koti on varjojen keskellä kolkko pesä, jota yritän valaista turvalliseksi, ja ulos lähtiessä laitan kuin napista painamalla kiireen päälle: ripeät askelet, määrätietoinen kulku nenä menosuuntaan, leukaa vähän ylös ja kova ilme niin älyävät väistää, hitaammat jäävät jalkoihin, ja sulaudun saumattomalla tavalla ihmisvirtaan. Nautinnollinen anonyymius ottaa valtaansa helposti. Voin olla kuka vain. Osa juovuttavaa koskaan loppumatonta kaupungin sykettä. Käsittämättömän vapaa.

Välillä syntyy ihania tunnelmia, ja kuvittelen, että elän elokuvaa: kaupunki on karun kaunis, täynnä kiehtovia ihmiskohtaloita, joita en koskaan saa tietää. Hetket kiitävät ohi, kunnes väsyn ja kaipaan samanaikaisesti valvomista ja unta. Katuvalot valvovat aina, katsovat ylhäältä päin tätä kerroksellisuutta, elämää elämän lomassa, ja välillä huomaa jäniksen tai mustarastaan kerrostalon pensasaidassa tai voikukan puskeneen tiensä asvaltin läpi.

Kesällä merituuli, kahvilat, pitkät illat ja raitiovaunujen kirahdukset, huvipuiston tai museon tunnelma ennen sulkemisaikaa. Koskaan ei ole liian kuuma, paitsi sisällä, kun asunto onkin muuttunut seisovaksi ja jähmeäksi lämmöksi. Pöly asettuu kaikkialle, se on ikuinen vuokralainen. Vuodenaikoja yrittää tavoittaa, mutta kaupungissa vallitsee aina viides vuodenaika, kaupunki. Sää vaihtelee. Tuulee. Välillä sataa, mutta on turha laittaa lämmintä ylle, koska kastuu joka tapauksessa. Välillä aurinko on niin kirkas, että se sihisee. Koskaan ei ole täysin hiljaista eikä sysipimeää eikä rikkumattoman tyyntä. Koskaan ei ole levollista valoa, joka silittää sielua.

Jotkin päivät ovat harmaasävyissä, toiset räiskyvän värikkäitä. Ja valossa kylpevät kaupat, näyteikkunat, kahvilan leivostiskit, kaikki valloittavan vangitsevat houkutukset jotka pyrkivät väliaikaisuuteen ja kiireellisyyteen, mutta ovat todellisuudessa ikuisia ja muuttumattomia. Kuin koko kaupunki tiivistettynä: se näyttää muuttuvan niin nopeasti että on jo kiire, mutta todellisuudessa se pysyy aina samana ja on siksi tavattoman pitkäveteinen.

Olen kokeillut erikokoisia kaupunkeja, mutta olemus ja vuodenaika on sama kaikkialla, hieman suurempana tai pienempänä vain. Kulkuneuvot ovat kiehtovalla tavalla erilaisia, mutta ihmiset ja loputon matka aina samoja. Pöly on tuttu ja sama, jossakin se peittää historiallisten rakennusten ikkunat, jossakin kadulla nukkuvat ihmiset. Junien, siltojen, lyhtypylväiden, kulkukoirien, katusoittajien, mainosvalojen ja puistonpenkkien vaihtelu on aina samanlaista.

Joskus ajattelin, että kaipaan aina kaupungin näennäistä yllätyksellisyyttä, kiireestä ja määränpäästä syntyvää elinvoimaa, pieninä jalokivinä hehkuvia kaupungin kukkia, katujen trigonometriaa, oravia korkealla puistokujan puissa. Vapautta tehdä mitä vain ja valita mittaamattomasta tarjonnasta, mitä haluan.

Piti lähteä pois ennen kuin ymmärsin, että se elämä ei ole minua varten. Haluan kuitenkin oikeat vuodenajat ja avaran maailman, joka haastaa minut uudella tavalla. Haluan yllättäviä ja väistämättömiä kohtaamisia, vaikka se on vaikeaa ja rehellistä, kun joudun olemaan oma itseni enkä pääosan esittäjä kaupunkiin sijoittuvassa elokuvassa. Haluan olla rajallinen, omillani, ilman vierautta, ilman roolia, hiljaisuudessa, kotona. Turvassa itse löydetyn tuttuuden, en vierauden, keskellä.

Haluan kävellä itse, en odottaa, että minua kuljetetaan.

Ei kommentteja: