tiistai 17. helmikuuta 2009

Tervanjuonnista

Mietin viime kesänä terapiassa, noudattaisinko päähänpistoani ja alkaisin ohjata voimistelu- ja tanssiryhmää ja tehdä sille koreografioita. Olin juuri tajunnut, että haluan alkaa ottamaan elämäni rennommin, eikä uusi, kunnianhimoinen projekti oikein vastannut uutta toimintasuunnitelmaani. Terapeutti painotti, että minun on tehtävä niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. Hän kehotti myös miettimään, voisinko tehdä asiat toisin kuin ennen: olla ottamatta stressiä ja paineita, olla vaatimatta itseltäni täydellisyyttä.

Pitkän puntaroinnin ja puolesta- ja vastaan-listojen jälkeen ryhdyin puuhaan. Ajattelin, että ajoissa aloittaminen on paras keino torjua stressiä, ja niinpä kirjoittelin ideoita ja koreografiasuunnitelmia ylös sitä mukaa, kun niitä tuli. Ja aika luova osasin ollakin, tuntui että ideoita suorastaan pulppusi nyt, kun olin vähemmän kriittinen kuin ennen ja suhtauduin rennommin.

Syksyllä, kun aloitin ohjaamisen, olin hyvin hermostunut ja jännittynyt, ja ehdin jo katua koko juttua. Suoriuduin ihan kelvollisesti, mutta ensimmäiset viikot menivät pinnistellessä ja stressissä. Sitten puolison järkipuhe meni vihdoin perille ja ymmärsin, että kelpaan ohjaajaksi aivan sellaisena kuin olen, eikä minun tarvitse verrata itseäni muihin ohjaajiin /entiseen minääni ja tuntea huonommuutta vain siksi, etten ole enää entisenlainen hikipinko. Olin erehtyväinen, häseinen ja sekoilevakin ohjaaja, ja minun oli totuttava siihen. Toisaalta olin myös innostunut, kekseliäs ja ehkä sympaattisella tavalla inhimillinen.

Alun jälkeen on ollut yllättävän helppo ottaa löysin rantein. Olen toki tehnyt huolellista työtä ja pyrkinyt olemaan hyvä ohjaaja ja koreografi, mutta aiempaan minään verrattuna olen sallinut itselleni todella paljon vapautta. Kun koreografian teko ei ole sujunut, olen ottanut romaanin käteen ja lösähtänyt sohvalle. En ole miettinyt joka ikistä yksityiskohtaa mielessäni valmiiksi, jotta minulla olisi valmis vastaus mihin tahansa kysymykseen. Olen kysynyt ryhmän jäseniltä ideoita ja osannut ottaa vastaan muutosehdotuksia ilman että tunnen menettäväni kasvoni/ammattiylpeyteni. En ole lannistunut, vaikka kaikki eivät opi kaikkia liikkeitä juuri niin kuin ne pitäisi minusta tehdä. Olen ymmärtänyt, että tärkeintä on pitää hauskaa yhdessä ja saada elämyksiä.

Ja vaikka välillä on pitänyt patistaa aivoja toimimaan, olen nauttinut ohjaamisesta. Olen ollut alkua lukuun ottamatta jokaisen ohjauskerran jälkeen vähintäänkin tyytyväinen. En enää ajattele, että minun pitäisi olla täydellisen hyvä ja erehtymätön ohjaaja/koreografi, ja siksi ohjaaminen ei stressaa. Välillä seison ryhmän edessä ja änkytän jotakin aivan käsittämätöntä, kunnes he alkavat hienovaraisesti kannustaa minua ilmaisemaan itseäni vähän selvemmin.

Nyt olen hieman sekavin tuntein siitä, että joudumme luopumaan yhdestä tanssista, jota olen työstänyt erityisen paljon, jo viime kesästä asti. Olen ollut niin inspiroitunut kyseisestä ohjelmasta, että kaikki on piirtynyt mielessäni valmiiksi esiintymisasuja ja -meikkiä myöten. Ohjelmaa on harjoiteltu koko syksy, ja vaikka lähes kaikki ovat pitäneet siitä, viime viikkoina se on alkanut olla vähän tervanjuontia koko porukalle. Emme yksinkertaisesti ehtisi saada tanssia valmiiksi tämän kevään aikana. Se ei edisty riittävän nopeasti, koska emme käytä siihen riittävästi aikaa ja koska se on liian vaikea osalle ryhmästä. Tiedän, että luopumispäätös on oikea ja hyvä, mutta tunnen haikeutta toteutumattoman luomukseni takia.

Tiedän, mitä entinen minä olisi tehnyt. Se olisi härkäpäisesti pitänyt kiinni ohjelmasta, odottanut muilta yhtä täydellisestä sitoutumista ja moitteetonta suoritusta kuin itseltään ja lisännyt vain ylimääräisiä harjoituksia, piiskannut ja vaatinut. Ja sitten jossakin vaiheessa romahtanut pettymyksestä, kun kaikki yrittäminen ei olisi tuottanut toivottua tulosta.

Minun oli aiemmin todella vaikea hyväksyä, että muut ihmiset eivät ole samanlaisia kuin minä, eivätkä heidän kunnianhimonsa ja tavoitteensa vastaa omiani. Nyt olen oppinut, että minäkään en ole sellainen kuin minä. :-)
Jos jossakin tekemisessä alkaa olla suorittamisen makua, silloin pitää viimeistään painaa jarrua. Nyt minulle ja ryhmäläisille on luvassa stressitön ja iloinen kevät kahden iloisen ja helpohkon tanssin harjoitusten parissa. En ehkä saa toivomaani mainetta ja kunniaa, mutta minulle jää aikaa muullekin elämälle, ja pääsemme kaikki helpommalla.

Ei kommentteja: