lauantai 21. helmikuuta 2009

Risteyksessä

Minulla on taas isän ikävä. Katsoin televisiosta elokuvan, jossa eräs isä oppi vähitellen kuuntelemaan ja ymmärtämään päähänpotkittua tytärtään. Riitely ja syyttely muuttui hyväksi yhteiseksi arjeksi. Tunsin putoavani tyhjän päälle. Minulla ei ole isän kanssa sellaista tulevaisuutta.

Näin isän eilen. Olin sopinut tapaavani hänet ja äidin lähikaupungissa, ja kun saavuin tapaamispaikalle, näin isän ajelevan täysin liikennesääntöjen vastaisesti keskellä kaupunkia. Seurasin järkyttyneenä, kuinka hän pysähtyi ja peruutti keskellä risteystä, koska oli aikonut ensin kääntyä väärään suuntaan. Onneksi ketään muuta autoilijaa ei juuri sillä hetkellä sattunut paikalle. Ja tämän jälkeen vanhempani nousivat autosta täysin tietämättöminä, miten levottomana olin seurannut heidän edesottamuksiaan, näköjään täysin tietämättöminä edes koko vaaratilanteesta. Isällä oli vain kiire esitellä uutta hienoa takkiaan, joka oli ostettu matkalta.

Sitten sain seurata vierestä, kun isä - jälleen kerran - teki täällä maaseudulla numeroa siitä, että hän ei toki ole maalainen, vaikka joutuukin kysymään neuvoa eikä osaa joka tilanteessa toimia. Tarkkailin, kuinka hän selitti kaikkitietävänä (äidin säestyksellä) vankkoja "faktoja" kaiken maailman asioista. Syntymäpäivälahjan hän otti vastaan jotenkin itsestäänselvyytenä. Ehkä se oli hämmennystä, mutta näytti päällepäin itseriittoisuudelta.

Eivät nämä asiat oikeasti ole niin vakavia. En minä niistä valita. Mutta ne ovat oireita syvemmistä ongelmista. Noista parista yhdessä vietetystä tunnista jäi epämääräinen ahdistus, josta sain kiinni vasta nyt: isä tuntuu olevan niin täynnä itseään, ettei hänellä ole tilaa minulle. Hän ei kuuntele muita, hän kuuntelee vain omaa ääntään. Monesti, kun hän kysyy kuulumisia tai jotakin tiettyä asiaa työstäni tai elämästäni, tuntuu, että hän vain kerää sulkia omaan hattuunsa. Juu-u, meidän tytöllä on oma firma. Juu, meidän tyttö on huippuälykäs, kun on fiksut vanhemmat ja lapsena hankittiin matemaattisia leluja. Ja kyllä hän on kaupunkilainen, vaikka onkin maalle muuttanut, ei hän mikään maalaisjuntti ole!

Haluaisin karjua isälle: näe minut! Kuuntele minua! Pidä kerrankin suusi kiinni ja avaa mielesi uusille asioille!

Aiemmin ajattelin, että tämä liittyy vain isän alkoholismiin, mutta ei se niin ole. Alkoholismi tietysti vahvistaa sekä ikäviä piirteitä hänessä että minun hylkäyskokemustani, mutta tässä on kyse muustakin, mitä en ole ennen nähnyt. Haluaisin ajatella, että vanhemmat tuntevat lapsensa jollakin perustavalla tavalla, mutta pakko myöntää, että niin ei ole. Jos ei ole kiinnostusta tutustua kuin niihin puoliin, joita itse ymmärtää ja arvostaa, joutuu aina pettymään. Niinpä minä en koskaan saa isää, joka haluaisi opetella todella tuntemaan minut, eikä hän saa koskaan tytärtä, joka antaisi hänelle anteeksi kiinnostuksen puutteen.

Ei kommentteja: