sunnuntai 22. helmikuuta 2009

Omillani

Tämä on ollut lepuuttava päivä. Rauhassa yksin kotona ilman mitään aikataulua. Olen pessyt pyykkiä (poikkeuksellisesti), paistanut itselleni lettuja ja tehnyt vähän töitä. Viettänyt laatuaikaa karvakorvien kanssa ja katsellut tuntikausia televisiota. Välillä käynyt tekemässä lumitöitä ja ruokkimassa lintuja. On vahvempi olo.

Välillä tekee todella hyvää käydä syviä tunteita läpi, mutta en jaksaisi sitä kovin usein. Adhd-puolison tahti ei lakkaa hämmästyttämästä. Hän ajaa lääkittynäkin paljon minua hurjempaa vuoristorataa päivittäin, vaikken minäkään mikään tasainen ihminen ole. Sen täytyy olla todella kuormittavaa.

Viime viikkoina, kun hän on ollut alamaissa, olen pystynyt aika hyvin olemaan ottamatta hänen murheitaan omikseni, olemaan kantamatta hänen taakkojaan, mutta on se ollut vaikeaa, ja vierestä seuraaminenkin väsyttää. Kerroin hänelle suoraan, että muutama päivä yksinoloa tekisi minulle hyvää, saisin ladattua akkujani ilman päivittäisiä adhd-manioita ja -fobioita. (Enpä vain siinä vaiheessa tiennyt, että joutuisin sitten sosialisoimaan vanhempieni kanssa!)

Yllätyksellisyys, voimakkaat tunteet ja kyky elää hetkessä itselleen uskollisena ovat niitä ominaisuuksia, joita eniten arvostan puolisossani. Toisaalta vaikeina hetkinä ne ovat myös kaikkein raskaimpia. Olen syvästi kiintynyt puolisooni ja ylpeä hänestä juuri sellaisena kuin hän on. Nyt vain tuntuu ihanalta, ettei tapahdu yhtään mitään.

2 kommenttia:

ADD-Pupu kirjoitti...

Hyvä että saat hermolepoa ja osaat ottaa siitä kaiken irti! Mutta siis pidätkö mua jotenkin epävakaana?!?! ;-D

Möme kirjoitti...

En suinkaan, sähän olet tyyni kuin tyynimeri! (Seitsenmetriset aallot ja täynnä outoja kaloja)